Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon
liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa
edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.
Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä
oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme
sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden
suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.
Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan
epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa
kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä
Pariisista, vaan maaseudulta.
Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä
liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas
näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa
kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten,
suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät
toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät
tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää
sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita
johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei,
Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti
kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen
ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon,
tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi
pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.
Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan
poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.
Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla.
Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut
saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta
olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan
vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia
lopullinen avioliitto!
Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää
vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle
ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien
joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen
kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko,
vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.
Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen
heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.
Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta
Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa
yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.
Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen,
tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi
Ranskasta jälleen kuningasmielisen.
Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka
vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa
oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.
Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet
toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla.
Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.
Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan
pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät
ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta
kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt
Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat
he kuitenkin tulleet liian myöhään.
Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli
maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin
ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai
oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava
Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.
Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei
ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti,
kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun
vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa
ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»
Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan
vastahakoista ovea.
Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia,
omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa,
kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa
meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja
miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!
Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon
korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi
hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista
vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin
keskukseensa.
Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä?
Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn
aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä
työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin
olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset,
joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen
graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat
valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet,
elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen
ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset
ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen
ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.
Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon,
he saivat takaisin nuoruutensa voimat.
Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille
heidän lastensa tulevaisuuden.
Toivo kulki heidän edellään.
Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset
pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai
Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille
tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen
virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja
halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten
hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.
Tämä laulu oli kuuluisa _Eespäin vaan_, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93
käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.
Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi
nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se
ei laulanut:
»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
ylimykset lyhtytolppaan;
hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
hirteen ylimykset maan!»
Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut
epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.
Se lauloi toisin sävelin ja toisin sanoin:
»Kaikki kansa tänään kertaa yhä:
hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
ohjeenansa Luojan sana pyhä.
Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan.
Lainlaatijan? apua vaatii maa:
ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa,
ylös se, joka itsensä alentaa!»
Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan
viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri
miljoonaiselle katselijajoukolle.
Edelliseen tarkoitukseen valittiin Mars-kenttä.
Jälkimäiseen Passyn ja Chaillotin kukkulat.
Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava
allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen
sivukorokkeet.
Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat
ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa
rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä
Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää
leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä
viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä
titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat
kolme kuukautta.
Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos
työskentelisivät.
Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella
Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän
suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei
halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä
valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja
sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se
valmistuu!»
Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin
puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä
yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.
Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti
päivän työn päättyneen ja yön alkavan.
Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta,
Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista
käsin.
Kukin toi työaseet mukanaan: kuokan, lapion tai käsirattaat.
Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli
viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.
Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat
mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja,
kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä.
Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat
edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia
soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosi _Eespäin
vaan_, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä
vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.
Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi
asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä,
voimakas, mutta synkännäköinen.
Hän ei laulanut, tuskin puhuikaan.
Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset,
hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat,
vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan
hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään
levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään
näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun
ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle
viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä
kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.
Nämä miehet olivat Billot ja Pitou.
Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä
sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5
ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa
mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.
V
Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä
hänelle tapahtuu
Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista
illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten
lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa
rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta
koputusta.
Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin
hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta
tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.
Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä
aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat
portaat alas.
Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai
liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan
säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.
Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli
tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.
»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten
sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut,
niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä
sataa pyssynkuulia.»
»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä
eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa
nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»
Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia
enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä
ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista
kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.
»Tässä olen», sanoi hän tullessaan takaisin melkein heti kun oli
kadonnut.
Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta.
Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti
edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla,
vaan poikettiin oikealle.
Hänet opastettiin nyt päinvastaiseen suuntaan Boursonnelsista.
He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin
jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli
vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.
Äkkiä muuan mies tuli esille puun takaa.
»Tekö siellä, tohtori?» kysyi hän.
Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi
tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de
Charnyn äänen.
»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä
minut, herra varakreivi?»
»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää
satulasta ja seuratkaa minua.»
Tohtori hypähti maahan. Hän alkoi käsittää.
»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»
Isidor tarttui hänen käteensä.
»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»
Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä
jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!
»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.
Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien
lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien
lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon
ratsain ei olisi voinut tunkeutua.
Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.
»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.
»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.
Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen
tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan
hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja
naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä
rakennuttanut tämän jatkon.
Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda
silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.
Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin
väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja
kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen
kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni
kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias
sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.
Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin
seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni
suoraan potilaan luokse.
Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät
voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.
Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä
hänen kaulaansa.
»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän
ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee
vaimoni».
»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä
sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan
tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti.
Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun
rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on,
että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»
Ja hän ojensi kätensä tohtori Raynalille.
Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun
tohtori Raynal puristi sitä.
Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki
oli tullut.
Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.
»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi,
tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta
jos sinä haluat...»
Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.
»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi
nähdä minun kärsivän.»
Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran
tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.
Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät
voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki
kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään,
pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen,
jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta
kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava
kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen
paikalta, jonne hän alituiseen palasi.
Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi,
heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle,
jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.
»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin
sinun... sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»
Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla
kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla
erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen
mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja
Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen
vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.
Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti
maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin.
Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut
sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja
vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.
Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen
kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.
Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja
poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata
Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.
Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka
oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.
Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten
myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun
poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa
eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.
Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se
ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä
juhlayleisöä.
Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi
parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!
Ensimmäiset, jotka hän juhlivien joukossa näki, olivat Billot ja Pitou.