Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä
ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta
ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoa _Salaliittolaisille_.]
Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa.
Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden
perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.
Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot,
kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku
kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää
hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan
menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden
kahleihin.
Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut
heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen,
joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.
Argenteuilin sillan päässä Mirabeau pysäytti ajurin.
»Olemmeko perillä?» kysyi tohtori.
»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka
on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä
tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista
vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme
kolmasti.»
»Toivioretkellä!» hymyili Gilbert. »Minkä pyhimyksen haudalle?»
»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida
tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi.
Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän
ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt
koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt
päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau, _Ihmisten ystävä_, joka kuoli
marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin,
kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»
»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa
anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni
haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin
heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin
olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista
seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä
varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin
sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin...
Entä missä isänne asui?»
Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun
varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä
jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja
pensasaita.
Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan
miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä
ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen
hänen nutustaan.
»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran
valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut
ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».
Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran,
houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana
siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet
kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de
Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta,
jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina.
Koppiisi, Cartouche!»
Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen.
Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille
pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja
tulta tuiskivat silmänsä.
Mirabeau ja Gilbert vaihtoivat sillaikaa pikaisen silmäyksen.
»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin
takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan
sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain
talon ulkoasun tarkasteluun».
Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi
mielellään myöskin talon sisustaa.
Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.
»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme.
Tiesimme, että tässä talossa on asunut _Ihmisten ystävä_, ja
uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»
»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät
herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä
täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu
kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten
me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat,
saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»
Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja
lähti astumaan heidän edellään.
Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan
heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos
kopistaan ja haukkui vimmatusti.
Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui
vihaavan katkerimmin.
Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.
Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi
ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.
Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»
»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen
koira».
»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä
tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään
pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»
»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä
kukaan kiellä sanojenne voimaa».
»Hyvä tohtori, luulin teidän olevan salatieteitten harrastelijan.»
»Niin olenkin. Entä sitten?»
»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun
magnetisoida Cartouche.»
Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita
lahjakkaammille ihmisille.
»Tehkää kokeenne», sanoi Gilbert.
»Ah, herra», varoitti nuorukainen jälleen, »älkää olko varomaton!»
»Olkaa rauhassa», tyynnytti Mirabeau häntä.
Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin
siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun
vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.
Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui
pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi
riittämättömäksi.
Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen,
ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi
mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana,
ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä
kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi
yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen
vastustajastaan.
Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka
teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä
koiraan.
Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui
keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin
leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki,
jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen
hiuskarvan nähty kipunoivan.
Koira pysähtyi ja tuijotti häneen.
Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen
koiran silmille.
Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän
vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.
Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen
graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti
empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä,
mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti
kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle
voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat,
vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä
kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko
pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin
koppiinsa.
Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin joku
Isthmos-kisojen voittaja.
»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa
väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte
tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»
Hän antoi kätensä vaipua rentona kupeelle ja sanoi käskevällä äänellä:
»Tänne, Cartouche, tänne!»
Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä
toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen
suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen
voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja
hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.
»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»
Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.
Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä
kummastuksesta.
Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.
»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin
järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte
vastikään olla?»
»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän
uhman takia vai kuinka?»
»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä
kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä
olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt
tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten
nuolemaan kättäni.»
Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle:
»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme
nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä
meille.»
Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei
tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin
sen vakinainen asukas.
Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat
melko sirotekoiset rautakaiteet.
»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.
Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa
olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta
toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.
Gilbert seurasi häntä.
Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen
tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa,
viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä
kummanlaisen vieraan talo oli saanut.
Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille
markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska
jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja,
kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti,
kuten hänen tapansa oli.
Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja
korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.
Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin
kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties
ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti
Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten
nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.
»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin
monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan,
voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta,
jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»
Mirabeau pysähtyi ja hymyili.
»Tosiaankin!» huudahti hän. »Mutta sen minä aioin sivuuttaa
vaitiololla.»
»Miksi, kreivi?» kysyi tohtori.
»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta,
missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi
kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan
perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa
kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä,
miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi,
hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli
taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa
viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun
näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja
syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi
isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä
ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi
häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään
kepiniskujen raekuuron.»
»Mitä, kepiniskuja?» sanoi Gilbert.
»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan
Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä
kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»
»Entä mitä teki kreivi de Mirabeau?» kysyi Gilbert.
»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän
turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella,
kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään,
vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä
ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä
askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin.
Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi:
'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!'
Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin
paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi
hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'.
Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen
käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat
portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin
askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa.
Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»
»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä
Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi
olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»
Mirabeau silmäili nuorukaista tutkivasti.
»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevat
Mirabeausta tuontapaistakin?»
»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että
pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»
»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä
talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».
Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti
molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti
kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi
siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että
alistumista.
Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan
kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.
Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan
käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:
»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra de
Mirabeausta toista mieltä kuin minä.»
Sitten hän huoahti ja virkkoi:
»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta
petosta'!»
Teisch palasi.
Nuorukainen tuli hänen mukanaan.
»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa
minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun
suudella kättänne».
Mirabeau levitti sylinsä ja puristi nuorukaisen rintaansa vasten.
»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin
tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa
silloin minua.»
Mirabeaun silmät kyyneltyivät.
»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani
kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»