Kerran eläimet olivat niin hassahtaneet, että valitsivat kuninkaakseen
apinan. Tämä oli aikoinaan tanssinut ja huvittanut niitä esittämällä
kaikenlaisia iänikuisia temppuja, ja varmaankin eläimet olivat lopulta
niiden katselemisesta niin peräti tylsistyneet, ettei keksitty sen
parempaa kuin julistaa tanssimestari hallitsijaksi.
Niinpä apina sitten sai kruunun päähänsä ja koetti näyttää kovin
arvokkaalta ja valtioviisaalta. Mutta kettua kiusasi ihan sydänjuuria
myöten se huomio, että lähimmäiset olivat menetelleet näin hupsusti.
Eipä siis kumma, että kettu päätti, kunhan vain tulisi sopiva
tilaisuus, saada kaikki eläimet käsittämään vaalinsa typeryyden ja
samalla rangaista viheliäistä kuningasta röyhkeästä itserakkaudesta.
Pian sen jälkeen kettu tapasi ojan reunalla satimen, jossa oli syöttinä
lihanpala, ja riensi apinan luo ilmoittamaan löytäneensä aarteen, joka
oli yleisellä laitumella ja siis kuului yksinomaan majesteetille.
Apina ei osannut haistaa siinä makkaran käryä, vaan meni oiko päätä
ottamaan aarteen haltuunsa. Mutta kohta kun se oli laskenut molemmat
käpälänsä satimelle, likistyivät ne rautojen väliin. Häpeän ja vihan
vallassa apina alkoi nyt haukkua kettua, herjaten tätä kapinoitsijaksi
ja petturiksi, vieläpä uhkasi kamalasti kostaa. Siitä ei Repolainen
piitannut vähääkään, nauroi vain ilkeästi ja sanoi lähtiessään:
»Mokomakin kuningas, kun ei edes ymmärrä, mikä sadin on!»