Ennen muinoin, kun sammakot elelivät vallattomina ja vapaina järvissä ja
viimein kyllästyivät olemaan vailla hallitusta, johtui niiden mieleen
pyytää Jupiterilta kuningasta siinä tarkoituksessa, että tehtäisiin
edes jotakin eroa hyvän ja pahan välillä, noudattamalla joitakin
kohtuullisia sääntöjä ja keinoja palkitsemisessa ja rankaisemisessa.
Jupiter tiesi hyvinkin, kuinka turhamielisiä ne olivat, ja paiskasi
niille taivaasta hallitsijaksi ison pölkyn. Kun se mäiskähti veteen,
säikähti sammakoiden koko lauma niin, että kiireimmiten lymysi mutaan.
Tämä hirveä pelko piti niitä alallaan jonkun aikaa, mutta vihdoin muuan
sammakko, muita rohkeampi, pisti esille päänsä ja katseli ympärilleen,
kuinka uusi kuningas jaksoi. Sitten se kutsui alamaistoverinsa koolle
ja selitti, kuinka oli asian laita. Entisen kauhun sijalle tuli nyt
julkeus ja kapina, ja sammakot häpäisivät pölkkykuningastaan niin,
että kapusivat sen selkään. »Tämä kuningas», sanottiin, »on liian
laimea; pitääpä pyytää Jupiteria lähettämään toinen.» Näin tapahtuikin,
mutta kertojat ovat eri mieltä siitä, annettiinko sammakoille haikara
vai käärme. Kumpi tahansa se oli, se ainakin on varmaa, että uusi
kuningas ei antanut niiden pitää vapauttaan eikä omaisuuttaan, vaan
otti alamaiset saaliikseen. Lopulta kävi tila niin tukalaksi, että
sammakot lähettivät Merkuriuksen vielä kerran pyytämään Jupiterilta
uutta kuningasta, mutta vastaus oli tällainen: »Niiden, jotka eivät
tyydy hyviin oloihinsa, täytyy kärsiä, jos asiat menevätkin hullusti,
ja parempi on pysyä alallaan kuin umpimähkään rehkiä omaksi tuhokseen.»