Kukolla oli kerran niin surkea kohtalo, että se joutui kissan kynsiin.
Jo kuukauden verran oli mirrin tehnyt mieli päästä siihen käsiksi,
mutta se ei kehdannut riidellä ilman mitään näennäistä syytä.
»Kuuleppa, herraseni», sanoi mirri, »mitä ihmettä sinä mekastat ja
kieut öisin, niin ettei likelläsi voi nukkua?» »Voi voi», selitti
kukko, »minähän herätän vain silloin, kun pitää jo nousta ja lähteä
työhön». »Vai niin», tuumi mirri, kyselemättä sen enempää; »nyt sattuu
olemaan minun aamiaisaikani, eivätkä kissat elä tyhjillä sanoilla.»
Sitten mirri raapaisi kukkoa kynnellään ja teki niin lopun sekä kukosta
että jutusta.