Olipa kerran susi latkimassa vettä puron rannasta ja äkkäsi karitsan,
joka samaan aikaan polskutteli purossa hyvän matkan päässä alempana.
Mutta heti kun susi oli iskenyt silmänsä tähän saaliiseen, hyökkäsi
se sinne suu auki. »Kuuleppas, vintiö», ärjäisi susi, »kuinka sinä
uskallat tulla sekoittamaan minun juomavettäni?» »En tosiaankaan»,
vastasi karitsaparka, »osannut arvata, että teidän vetenne pilaantuisi
noin kaukana täältä, kun puro virtaa alaspäin». »No no», sanoi susi,
»sinä et kai lakkaa viisastelemasta, ennenkuin turkkisi on kiskottu
nurinpäin korviesi yli, niinkuin isällesikin kävi puoli vuotta
takaperin, sillä isäsi pärpätti samalla ilkeällä tavalla; tottahan sen
muistat, miekkonen». »Uskokaa minua, herra», virkkoi viaton karitsa
pelosta vavisten, »minä en silloin vielä ollut tullut maailmaan». »Voi
sinua kelvotonta», huusi susi, »eikö sinulla ole häpyä eikä omaatuntoa?
Mutta koko sinun rodussasi onkin pelkkää vihaa minun sukuani vastaan,
ja kun kohtalo on näin sopivasti toimittanut meidät yhteen, saat sinä
maksaa muutamista esi-isiesi synneistä, ennenkuin eroamme.» Ja sitten
susi muitta mutkitta karkasi kiinni onnettoman, avuttoman karitsan
kurkkuun ja repi uhrinsa kappaleiksi.
Sentähden sanotaan: »Kyllä susi syitä löytää, kun mieli lampaanlihaa
tekee.»