vain riitaa ja turinaa, en usko siellä enää yhteistä päätöstä saatavan
aikaan.
-- Mikä siellä nyt taas kangertaa, tiedusteli malttamaton pappi. --
Onko Fincken sotaväki päässyt yhtymään noihin uusiin huoveihin?
-- Eivätkö lie yhtyneet, linnan väkeä kuuluu jo saapuneen Sairilaan.
Mutta eipä sekään talonpoikia nyt erityisesti huoleta. Pahempi enne on,
että lännestä päin, Hollolasta ja Sysmästä, kuuluu uusi vaara olevan
uhkaamassa.
-- Mikä vaara se sieltä uhkaa?
-- Marski itse kuuluu olevan tulossa tännepäin Hämeenlinnasta. Niin
ovat kertoneet sieltäpäin saapuneet pakolaiset.
Kauan oli Savossa retkeilevä erämaan nuijaväki elänyt tietämättä
mitään Ilkan pääjoukon kohtalosta ja kansanliikkeen kukistumisesta
Länsi-Suomessa. Joku aika sitten vasta oli tämä masentava viesti
saapunut sen kuuluville, mutta melkein samalla oli saapunut tietoja
Pohjanmaan miesten uudelleen jalkeille noususta. Erämaan hiihtäjät
olivat senvuoksi reippaasti jatkaneet retkeään muka Olavinlinnaa ja
Viipuria kohden. Mutta nyt olivat eräät Nokialla vangiksi joutuneet ja
sitten pakoon päässeet talonpojat saapuneet kertomaan tarkempia tietoja
pääjoukon surkeasta häviöstä ja Klaus Flemingin uusista liikkeistä. Hän
oli nyt sotaväkineen tulossa Hollolan kautta Sysmään, jota kapinan
ahjoa hän kuulemma aikoi kurittaa, ja sieltä Savoon... Tämä tieto se
oli pahasti masentanut muutenkin väsähtäneet talonpojat, joista
useimmat nyt tahtoivat jättää koko yrityksensä sikseen ... paeta
saloille metsäläisiksi. Mutta erämaan miehet halusivat vielä yrittää...
-- Siitäkö ne nyt näin pitkään siellä pappilassa neuvottelevat, kysyi
nuori pappi yhä kärsimättömämpänä.
-- Siitä, vastasi Erkki yksikantaan. -- Ja niillä on siellä nyt kova
riita keskenään, toisiaan syyttelevät...
-- Syyttelevät, -- mistä ja ketä?
-- Nämä savolaiset moittivat meitä erämaan miehiä muka siitä, että
olemme heidät pettäneet ja saattaneet onnettomuuteen. Tulimme muka
rymyllä tänne ja lupasimme, että nyt vallataan tuota pikaa Olavinlinna
ja Viipuri ja siellä huudetaan se kuninkaanpoika uudeksi kuninkaaksi...
-- Niin, liekö sitä prinssiraukkaa siellä olemassakaan, myönteli Mikko
nolona.
-- Mene, tiedä! Monet erämiehetkin ovat jo väsyneet ja sysmäläiset
aikovat palata kannaksen taa kotipitäjäänsä varjelemaan. Mutta
suursavolaiset vaativat, että kaikkien on jäätävä tänne tätä
kirkonkylää puolustamaan. Jokainen puhuu omaan pussiinsa...
-- Ja mikä on tulos? uteli pappi.
-- Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat
rohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan
ja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä
heti, ennenkuin marski selkäämme ehtii...
Näitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko
päässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri
nyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille
talonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä... Hän oli viime aikoina,
sotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt
sotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä
yötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän
sydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään
hiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko
kapina joukolle...
Malttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:
-- Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä
uudelleen yhteen.
-- Hävinneen näkyy suntio-ukkokin...
-- Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet
pappilasta sentään tulevat...
Oli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi
oli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon
matkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa
lähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi
kiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut
majapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin
Erkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo,
nostaen suksensa rekeen, -- retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan
yhteen kuuluvina.
Erkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen
avautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen
peltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon
takana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta
kohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli
paljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi
pystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja
yksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet
miehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo
tulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa... Nyt
nousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven
selkää länttä kohti...
-- Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet ... eivät jää enää tänne
tappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin
sanotaan olevan tulossa...
Erkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti,
missä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle... Eipähän lähtenyt
Leinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun
asti tappelemaan, sen oli vannonutkin...! -- Siirtäessään katseensa
läntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt
toisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, -- toiset
sieltä resloissaan ajoivat... Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on
yksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin
metsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä ... mikä heidät sitten
perineekin...! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja
yhdessä vielä yritelleet... Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä
ja osa suursavolaisia ... pieni joukko, ei se huoveille enää suuria
mahda... Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin
tässä sulaa...
Alakuloisena katseli Erkki noita koko talonpoikain yritykselle
masentavia enteitä, ja alakuloisesti näkyi sakastin edustalla seisova
pappikin niitä seuraavan. Häneen Erkin silmät pysähtyivät: paljo on
mies muuttunut sittenkuin Rautalammelta yhdessä lähdettiin ja ajettiin
Sysikorpeen Leinosen nuorta tyttöä tapaamaan. Kirkkaina loistivat
silloin silmät... Posket ovat nyt painuneet kuopille, vaatteet
retkottavat väljinä hänen selässään ja hänen silmissään on kuin
alituinen, hiiltyvä palo... Hento on mies ja mieleltään liian herkkä,
ei hänestä ollut tällaisille retkille ... pian hän loppuun palaa...
Malttamattomana astelevaa ja sanankuulijoitaan odottavaa pappia sieltä
ylhäältä katsellessaan muisti Erkki nyt äkkiä sen varsinaisen asian,
jota varten hän oli tapuliin noussut, ja hän tarttui nyt rutosti kellon
hihnaan. Mutta taitamaton hän oli sitä vetelemään, kello heilahti liian
äkkiä, läppäili epätasaisesti ja töksähtämällä ... oudolta sen ääni
kajahti autioon luontoon, melkein kaamealta se itsestään soittajastakin
tuntui.
Hän pysähdytti sen vuoksi hihnanvedon ja tuijotti taas ulos autioon
luontoon. Oli tyyni pakkaspäivä, savu nousi kylästä suorana taivaalle
ja kaikki oli luonnossa äänetöntä. Äsken lähteneiden miesjoukkojen
äänet olivat vaienneet, -- se hiljaisuus tuntui tapulissa yksin
olijasta miltei peloittavalta. Tuolla kaukana jo hiihtävät viimeiset
pappilasta lähteneet joukot, kiirepä on... Mutta mitä liikettä tuolta
näkyy, itäisen lahden takaa, onpa kuin siellä selkä tuiskuna pyryäisi
-- tyyneessä pakkasessa? Sieltä lappoi mantereen rannalta alas jäälle
miestä ja hevosta kuin pilveä... Savonlinnan sotaväkeä ja Viipurin
huoveja sieltä nyt on tulossa täyttä ravia Mikkelin kirkkoa kohti.
Taas heilahti kellon hihna ja raivokkaasti, hätäisesti lähti nyt kellon
ääni tapulista soimaan, ikäänkuin herättäen kirkonkylän eläjiä ja
varoittaen heitä lähestyvästä vaarasta. Pappilasta riensikin heti
aseväki ulos katsomaan, mikä nyt on hätänä, ja samaan aikaan palasivat
sinne itärannalle lähetetyt tiedustajat kertomaan, että sotaväki on nyt
todella tulossa Sairilasta. Siellä syntyi nyt liikettä ja hälinää, --
pappilassa olevat nuijamiehet näkyivät päättäneen varustaa saaritalon
linnakseen ja ryhtyä siellä taisteluun, joka ei enää ollutkaan
vältettävissä ja jota monet sisukkaimmat miehet koko aamun olivatkin
vaatineet. Sinne riensi vielä myöhästyneitä miehiä kirkonkylästä,
mantereen puolelta, mutta muutamia naisia ja ukkoja näkyi hätäisen
soiton ja saapuneiden vainonviestien hälyyttäminä pakenevan kirkkoon,
jossa oli kerrottu jumalanpalvelusta pidettävän.
Nyt ymmärsi nuori pappikin, ettei hän tänään voi saada talonpoikaisia
asemiehiä sanankuulijoikseen kirkkoon, mutta hän ei sittenkään tahtonut
jättää sinne järjestämäänsä jumalanpalvelusta pitämättä. Kirkonmäki
oli tyhjä, ainoastaan hänen oma hevosensa syödä raksutti sen
seinänvierustalla apetta; harvoja ihmisiä oli kirkossakin, mutta siitä
huolimatta lähti hän sinne toimekkaana tehtäväänsä suorittamaan.
Erkki oli ehtinyt alas tapulista, jossa kellonsoitto oli kilahtaen
katkennut, ja tapasi nuoren papin sakastissa, täydessä papillisessa
asussaan juuri kirkkoon menossa. Pysähdytti hänet ja virkkoi:
-- Sysikorven miehet läksivät äsken kotipuoleensa hiihtämään, eikö
lähdetä ajamaan mekin ja heihin yhtymään? Linnalaiset hyökkäävät kuten
näet...
-- Jumalanpalvelus on tietysti ensiksi pidettävä, vastasi Mikko
täydessä touhussaan.
-- Siihen ei ole enää aikaa, koetti Erkki tarmokkaasti selittää. Mutta
Mikko ei siitä välittänyt.
-- Aikaa täytyy aina olla saarnan pitoon...
Pappi astui kirkkoon ja pian siellä hänen äänensä rupesi alttarilta
kuulumaan. Erkki pysähtyi neuvotonna sakastin pienen ikkunan ääreen,
katsomaan sotaväen saapumista. Se oli jo samonnut selän yli ja
ryhmittyi parastaikaa pappilan saaren ympärille, johon oli huomannut
talonpoikain varustautuneen ja sulkeutuneen. Pappila olikin heille aika
sopiva suojapaikka, siihen ei huomaamatta päässyt hyökkäämään ja sitä
saattoi joka puolelta puolustaa. Mutta kauanko sitä jaksaa puolustaa
tuollaista joukkoa vastaan...
Jäälle keräytynyttä jalka- ja ratsuväkeä oli näet monta sataa miestä,
moninverroin enemmän kuin talonpoikia, ja se kävi kohta pappilalinnaa
joka taholta piirittämään. Pyssyt, joita sotaväellä oli, rupesivat
pamahtelemaan ja kiljaisten hyökkäsivät ratsumiehet tukottua porttia
kohti. Mutta he palasivat pian takaisin, talonpojat olivat kai iskeneet
sapekkaasti vastaan, niinkuin äsken Leskisen pihasta. Mutta samalla jo
hyökkäsi toinen huovijoukko toiselta kulmalta...
Kirkosta kuului koko ajan messuavan papin harras, soinnukas ääni. Erkki
ei tiennyt, mitä hänen siinä olisi tehtävä ... pakoon olisi ollut
kiireellä riennettävä, mutta otapas nyt tuo harras messuaja sieltä
mukaasi...! Mikko on viime aikoina käynyt niin omituiseksi ja
oudonvakavaksi ... aina siitä asti, kun kuuli veljensä vieneen
metsäkylästä Leinosen naiset. Erkki oli kuitenkin hänelle lohduttavasti
kertonut kohtauksensa Juhanan kanssa, kertonut tietävänsä, missä naiset
ovat piilossa ja luvannut johtaa Mikon sinne. Mutta mies ei siitäkään
enää riemastunut, umpimielisenä se aina reessäkin ääneti istui... Ja
nyt se messusi ... taistelun soidessa tuossa kirkontörmän alla! Ei
välitä mies vaaranpaikasta, ei paljo mistään, rukoilee vain yhtenään
kuin pahin pahantekijä ja saarnaa missä vain saa kuulijoita kokoon...
Ei, hän ei kestä tätä, mies pitäisi saada rekeen ja syrjään näistä
taisteluista...
Hyökkäykset pappilaa vastaan olivat sillävälin uudistuneet. Siellä
jytistettiin edelleen, mutta osa sotaväkeä näkyi jo nousevan
vastaisellekin törmälle, kirkkoa ja kirkonkylää kohti... Hitto vie,
tässä ollaan kiinni, nyt on yritettävä vielä viime hetkessä pelastaa
vaikka väkisin papin ja oma henki! -- Erkki astui sakastista
päättävästi kirkkoon.
Siellä oli Mikko jo noussut saarnastuoliin ja saarnata paukutti
parhaillaan: Hänellä ei ollut sanankuulijoinaan kuin muutamia
hätääntyneitä akkoja ja joku äijänrähjä, mutta pappi ei sitä kirkon
tyhjyyttä näkynyt huomaavankaan, hän vain laski tulemaan saarnaa,
ikäänkuin omaa sieluaan tyhjentääkseen... Erkki istahti nolostuneena
suntion penkkiin, eihän hän voinut lähteä pappia pöntöstä kiskomaan...
Mikko puhui nöyrällä, hartaalla äänellä ihmisten välisestä suuresta
vihasta ja heidän pahasta tahdostaan toisiaan kohtaan ... kuinka he
ovat rikkoneet Jumalan säätämät lait sotimalla toisiaan vastaan ja
nyt kaipaavat katumusta ja nöyrtymistä. Hänen äänensä kiihtyi
kiihtymistään, se kajahti pian voimakkaana ja intohimoisena melkein
autiossa kirkossa...
Silloin tempautui yhtäkkiä kirkonovi auki ja pari lumista nihtiä
syöksyi sisään. Mutta pappi ei heistä välittänyt ja ikäänkuin hänen
kiehtovan saarnaäänensä vaimentamina paljastivat soturitkin päänsä,
kuuntelivat kotvan aikaa kunnioittavalla hartaudella ja hiipivät sitten
hiljaa ulos. Mikko jatkoi saarnaansa, purkaen esiin oman sydämensä
patoutunutta tuskaa, raskasta, katkeraa ja syvästi katuvaa...
Erkki älysi mahdottomaksi saada saarnaava pappi enää ajoissa kirkosta
pois ja vetäytyi itse, kohtaloonsa alistuvana, sakastiin, astuen pian
ulos sen edustalla heiniä narskuttavaa hevosta katsomaan. Siinä se söi
rauhallisesti ja häiritsemättä, vaikka kirkonmäellä jo taas oli
äänekästä väenvilinää, -- sotaväkeä keräytyi sinne yhä enemmän.
Satimessa nyt ollaan, käyköön miten tahansa, hoki Erkki itsekseen,
kätki kinokseen sotakirveensä ja kertoi rauhallisesti huoveille, jotka
häntä tulivat kovistamaan ja tutkimaan, olevansa papin kuski --
tuollahan se vielä saarnaa kirkossa... Ja huovit antoivat papinrengin
hoidella hevostaan.
Mutta sillävälin kuin Erkki oli ollut kirkossa, oli asiainmeno
pappilansaaressa jo muuttunut toisenlaiseksi. Siellä ei enää
tapeltu ... liekö siellä joku sopimus tehty, talonpojat näkyivät joka
tapauksessa luopuneen vastarinnasta. Sillä huovien hallussa oli nyt tie
ja portti, josta he ajoivat ulos ja sisään, ja he siellä nyt näkyivät
isäntinä olevan. Saaresta saapuvain sotamiesten puheista Erkki pian
ymmärsikin, että pappilaan saarretut talonpojat olivat luvanneet
luovuttaa aseensa, kun heille taattiin henki ja vapaa lähtö koteihinsa.
Taitaa käydä kuin Nyystölässä, arveli Erkki huokaisten, ja rupesi
hevostaan valjastamaan. Sillä jo vihdoin oli pappikin lopettanut
saarnansa ja astunut ulos kirkosta.
Hänet oli sieltä komennettu ulos. Sillä kun sotaväen päälliköt
seurueineen olivat pappilan saaresta siirtyneet kirkonmäelle, olivat he
ajattaneet väen kirkosta ja kirkonmaalta pois ja ruvenneet itse siellä
omaa toimitustaan pitämään. He rakennuttivat männikköön hirsipuita,
niissä kai hirttääkseen talonpoikain johtajat, ja pitivät sillävälin
kirkon edustalla ylimielistä neuvottelua helposti saavuttamansa voiton
johdosta sekä vangeiksi antautuneiden talonpoikain rankaisemisesta. Kun
Mikko astui ulos papillisessa kauhtanassaan, jonka hän oli vetänyt
turkkinsa päälle, ja lipetit kaulassa, ei häneen kukaan koskenut, hän
sai jäädä siihen ovelle syrjästä katselemaan tapausten menoa ja
kuuntelemaan sotaherrain ilkkuvia puheita.
-- Sytytetään pappila, poltetaan sinne koko kapinajoukko, kuului muuan
päälliköistä ehdottavan. -- Silloin heistä päästään vähimmällä...!
-- Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. --
Sehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät
toisille varoitukseksi.
-- Entä ne muut talonpojat...?
-- Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan.
Mutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:
-- Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja
knaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa
juoksuttamaan!
-- Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili...!
Mikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja
keskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli
huovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli
tapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä
talonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja
älysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille
katkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän
tajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen
uuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri
kädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen,
miesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen,
sitä hän ei voinut ajatellakaan.
Mutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä
päälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla
äänellä:
-- Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi
tai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!
Vallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys,
kirkonmäellä, -- oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet
itselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin
vaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava
hyväksymishuuto, -- muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa...
Hehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin
olisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo...
Mutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli -- tuloksen älyttyään --
tukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva,
ympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja
välinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään
välittämättä... Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä
Juhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää
ylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen
olemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa
yhtyivät...
Mutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen
silmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä,
halveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä
kasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi
huokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas
toisten päälliköiden taakse...
Tällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle.
Erästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi,
kuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten
vietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty.
Mikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi
huutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä,
mutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen
eteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:
-- Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia... Sehän on mahdotonta, se
olisi valapattoutta...
-- Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, -- mikä se on tämä
huutaja?
-- Miksei häntä ole vangittu!
Mikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:
-- Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä
enemmän...!
-- Kuulkaas pappia, -- mikä liekin miehiään...! ivaili joku lähinnä
seisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa
astui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:
-- Se on hullu pappi -- viekää hänet pois!
-- Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.
-- Sama, ei hänellä ole täällä asiaa, puhui Juhana kuin
välinpitämättömästi.
Ja huomaten Erkin peräyttävän hevostaan siihen lähemmäs kirkonovea
jatkoi hän:
-- Tuossahan on hänen hevosensa, ajakoon hiiteen täältä saarnaamaan!
Mutta Mikko ei istunut eteensä peräytettyyn rekeen. Hän katseli vain
kauhuntäyttämin, todellakin kuin mielipuolen jäykin, älyttömin silmin
eteensä mäelle, johon juuri tuotiin toista vankiroikkaa pappilasta. Sen
etummaisena miehenä näet käveli, kädet selän taakse sidottuina,
Leinosen Matti, rinnallaan nuori poikansa, joka melkein ylpeän
näköisenä polki hankea isänsä vieressä. Matin katseessa oli jotakin
ylen kammottavaa. Hän käveli kyllä selkä suorana, ylpeän näköisenä,
mutta hän vilkui usein vieressään astelevaan poikaansa ja silloin
vääntyivät hänen kasvonsa avuttomana hätään ... hän ajatteli
nähtävästi, ei omaansa, vaan hennon, ainoan poikansa kohtaloa...
Mikon jokainen kasvonjäntere oli niin pingoittunut, kuin olisivat ne
olleet katkeamaisilleen vedetyt, ja hänen verestävät silmänsä näyttivät
uhkaavan pullistua ulos päästä. Hän ei voinut ajatella selvää ajatusta,
ei saanut ääntä kurkustaan ... näki vain Matin ja hänen nuoren poikansa
siinä editseen kävelevän mestauspaikkaa kohti, ja hän koetti riuhtaista
itsensä irti Erkistä, joka juuri oli häntä rekeen auttamassa. Hän
tempoi ja yritti juosta saapuvaa vankiroikkaa kohti, käheällä äänellä
sopertaen:
-- Tahvokinko tapetaan, isä ja poikakin...!
Mutta Juhanan ääni kuului silloin törmältä tiukemmin komentavan:
-- Viekää pois pappi! Lähde jo ajamaan!
Erkki painoi silloin papin koko ruumiinsa voimalla reslan pohjalle,
istahti itse viereen ja lähti hänkin henkensä hädässä ajamaan alas
törmältä Sysmään päin vievää tietä myöten. Rinteellä seisovat
sotamiehet katsoivat kummastuneina ja hiukan epäillen tuota oudon
reslan lähtöä, mutta kun se tapahtui huovipäällikön käskystä ja kun
kyydittävä oli pappi, eivät he sitä pidättäneet. Mutta törmältä
kantausi vielä reslan pohjalla makaavan, tuskaansa menehtymäisillään
olevan nuoren papin korviin mestattavain vihlova tuskanhuuto ja jonkun
nihtipäällikön vihaisesti ärjyvä komento:
-- Välemmin tehkää selvä talonpojista, -- kaikesta kapinaväestä! Meidän
on tästä jouduttava kylään voittoamme juhlimaan.
Ja toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:
-- Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui
savolaisten nousu!
XVII.
HULLULLE RETKELLE.
Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina
syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä
vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä
länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan
pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan
teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa,
ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin,
Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua
rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät -- oi, ettei hän voinut
siinä mitään...! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään
häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla
kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen
epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä
tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman
hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat
hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea
kuva -- Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain
teurastus.