Palasin iltajunassa takaisin. Kello seitsemän aikaan saavuimme
Fehérváriin. Kysyin viinurilta, josko päivän sanomalehdet jo olivat
tulleet pääkaupungista? Olivat niinkin. Hän toi minulle yhden.
Asemahuoneella oli jo pimeä. Luen vasta, kun juna mennä jyrisee
aukealla. Ei kiirettä mitään, eihän sodasta olla.
Hämärän tullessa hajotti tuuli pilvet, laskeva aurinko ruskotti koko
taivaan punaiseksi, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa miltä kerran
helvetti näyttää, jonka laki ei ole sininen vaan tuli- ja veripunainen.
Tämäkin huvitti minua.
Katsokaamme siis mitä sanomalehdet tietävät.
Taivaan hehkuva rusko teki kirjaimetkin punaisiksi. Vaunun täristessä
tanssivat silmissäni nuo neljäkolmatta riveihin järjestettyä pientä
pirua, jotka vaikuttivat sekä hyvää että pahaa tässä maailmassa.
Lehden loppupuolella oli harvennetulla kirjaimilla päivän tuorein
uutinen:
"Hirveä räjähdys. Yhdessä etukaupungissa, muutamien tietojen mukaan:
Terézváros'issa, toisten taas Uudessa Pestissä tapahtui tänään kello 1
ja 2 välillä kauhea räjähdys. Muutamat sanovat vuoriöljy-makasiinin
lentäneen ilmaan, toiset taas huvitulitus-tehtaan räjähtäneen; uudemmat
tiedot sanovat vaunu-lastin dynamiittia räjähtäneen asemahuoneen
pihalla. Lehteämme painoon laskettaissa ei poliisivirastolla vielä ole
varmaa tietoa, montako ihmishenkeä on joutunut onnettomuuden uhriksi".
Päätäni huimasi -- aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre,
jossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta,
tuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet
sydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut
hautaan.
Ajatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun
pimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan
kuin päivän koi pilvien takaa: "mutta jos se ei ollutkaan heidän
asuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei
tavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten,
että se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa.
Auringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde."
En ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.
Tästä ei voinut tulla muuta loppua.
Vaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.
Hän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna
kaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän
otus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie.
Allansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi
kannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta,
kasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain
koiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä
himoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka
hän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa
häntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän
mielenkiihkossa tunnustaneeksi: "te ette saa tulla luokseni, sillä minä
rakastan teitä!" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä
koko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä
maailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut
odottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi
taivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi,
esiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: "tule kanssani samaan tuleen,
menkäämme yhdessä kadotukseen!" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi;
_hän ymmärsi minun palanneen takaisin_ ja pakeni sinne, minne minä en
voi seurata häntä.
Tuskin voin odottaa junan pysähtymistä Budafok'issa, riensin
höyryveneellä Pestiin. Ensimmäiselle issikalle, jonka tapasin, sanoin
kadun nimen, jonne tahdoin mennä.
-- Sinne emme nyt pääse, sen ovat sotamiehet sulkeneet, siellä tapahtui
tänään päivällä räjähdys; sammutuskunta on paraikaa siellä työssä.
-- Mennään siis niin kauas kuin päästään, minä koetan sitte kahlata
jalkaisin edemmäksi.
Taivas selkeni täll'aikaa; tuuli heikkeni, täysikuu kumoitti täydessä
loistossaan pilvenhattaroiden keskeltä; joista yksi näytti
ihmisolennolta, pitkä yöpuku yllä, toinen tämän perässä rientävältä
kyttyräselkäiseltä hirviöltä, kolmas heidän väliinsä tunkeuvalta
kääpiöltä.
Sädekadun takana, jossain "Kahden sydämmen" kadun päässä täytyi issikan
seisahtua. Sotamiehiä oli sijoitettu estämään lähelle pääsemistä.
Vaihdettuani muutaman sanan johtavan upserin kanssa sain luvan kulkea
jalkaisin edemmäksi.
En tarvinnut opasta; tunsin jo ennestään tien näillä seuduin.
Mitä lähemmäksi saavuin päämäärääni, sitä tuntuvammaksi tuli
tukahuttava savu, joka täytti ilman.
Erään kadun kulmaan tultuani oli edessäni koko tämä hirvittävä näky.
Ei yksi vaan kolme katua oli raunioina. Rakennukset olivat likistetyt
toistensa päälle kuten korttiläjä, hirsiä, tiiliä, savimöhkäleitä,
aitoja, murtuneita puita, kattiloita, koneenkappaleita, tynnyreitä,
rautaisia savutorvia, huonekaluja kauheassa sekasotkussa, yhdessä
läjässä, josta raskas vaalea savu verkalleen tuprusi ylös. Puutarhat,
kadut, huonerivit, kaikki olivat yhtenä rauniona.
Tämän sortuneen Loka-Niniven keskellä kohouu yksinään Punaruusun
ravintola, ovet, ikkunat särkyneinä, kattohirret päin taivasta ja
laudat hajallansa, jotta se näytti pelästyneeltä hirviöltä, joka tukka
pystössä, suu ja silmät ammollaan tuijottaa keskellä kauhistuksen
maata.
Yleinen hiljaisuus vallitsee. Äänettöminä koettavat sammuttajat tehdä
selkoa raunioläjän sekasorrosta. Torven kajahdus kuuluu silloin tällöin
yön hiljaisuudessa. Tutkivien tulisoihdut valaisevat hävityksen
jätteitä.
Punaruusun portin edustalla makaa saranoiltaan heitetty oven puolikas,
jonka toinen kylki on höltynyt kuumuudesta; toisessa kyljessä näkyy
jälkiä liitulla kirjoitetusta lauseesta: "tämä huone... pyhä paikka..."
-- muut sanat ovat pois kuluneet.
Sammutuskunnan torvien kajahdukset kuuluvat vielä hiljaa silloin
tällöin. Hämmästyneet katsojat kyselevät kuiskaellen toinen
toiseltansa:
"Mitähän täällä lieneekään tapahtunut?"
"Sitä ei kukaan tiedä".
... Minä tiedän...