Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka
jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon".
Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin
halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain
puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen
orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä
syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset,
leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, -- tehtaitten ja
savottain tulevat työntekijät. Katu! -- se on heidän koulunsa, koskapa
vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka
on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka
kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa
työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha
tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen,
nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, -- vei tyttösensä ja saatuaan
vastauksen: -- "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" -- kuljetti
seuraavana päivänä kouluun -- oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät
unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat
korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten
akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen"
saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes
satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin
tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän
orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä,
hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen
äänettöminä kuni katuhuorat.
"Keskus" -- se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.
Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja
puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus"
se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen
äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen
"kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat
rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko
valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä
suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee
sotilasorkesteri -- huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti
keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku",
jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin
parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala
"Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on -- historiallisesti
merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin
kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli
parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski
katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli
kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena.
Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa,
antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja
Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon,
joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt
kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi
hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:
-- Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron
välillä!
Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:
-- Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman
kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.
Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.
Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta
puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden
korkeat piiput savusivat yötäpäivää, -- tiilitehtaat, mustat kuin
köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon
oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet
sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat
huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: -- epäilemättä
vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys",
jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta
iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä
ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus
oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä
onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman
taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen,
huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas
vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia,
missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi
hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat
kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat
elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita
lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes
itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, --
jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä
unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja,
niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii
juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia
tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet
ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti
koettaa purjehtia; poliisipalvelija -- paratiisia, joka on hänelle
määrätty piireihin jaettavaksi... Siinä kaikki, tässä uni-elämässä,
luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka
takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena,
sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet
samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina,
vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon -- aavemaisten
varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on
olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi
sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen
kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia
sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen
huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne
profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän,
tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin.
Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja
osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän
järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana --
pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä
hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet
kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa -- tyrmään
tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet
nykyajan kaupungit -- ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan
lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain
maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas,
jonka on syönyt vuosisatojen home, -- se on käytännössä kouluissa,
raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty",
jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai
kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät
"kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät
uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä,
halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut,
ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista
vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja"
ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli
nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen,
känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa
tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin,
eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla
yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka
juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat
ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin
palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia
kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka
lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain
elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja
oikeuden ja totuuden riemukulkua, -- kaikki ne ovat porvarien lapsia,
kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa
kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä
noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät
kopperot"...
Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset
ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja
tiensalvat... Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden
rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he
alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret,
terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat
kovasti... Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin
ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät
pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä
sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne... Se on mahdoton sammuttaa.
Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi
salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan,
singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata
ilmaa! -- --
Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi
avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla
pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin
troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan
puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston
välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa
hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.
-- Ihanko pappeja? -- kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea,
repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on
pistetty patalakki.
-- Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! -- sopersi varjo
juopuneella hilpeydellä: -- ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin
armonaurinko taivaasta... Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle
sopivan seuran!
-- Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, -- kuiskasi Iivana pappi
Matveille: -- nyt sen vältti!
Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.
-- Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset
ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua
pörröttää?
-- Sama mies!
-- Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on?
-- Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse
aistin'! Jummalan nimessä... Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa
tiakkaa!
-- Juopottelustako sinä himoitset? -- hymyili Iivana pappi.
Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.
-- Mistä juopottelusta! -- rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: --
silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin... Ja oli ne
myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole
juopottelua... Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa
viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee...
Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan
myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto
ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki;
ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan
taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin
paras huone -- talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen --
valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen.
Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään
mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin,
ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine
liikkeineen.
Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti
kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään
kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet
silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, --
mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin
olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä
rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti
kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain
unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että
hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui.
-- Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? -- kysyi Iivana pappi
peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa.
-- Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista.
-- No mistä syystä?
-- Tietääpä tuon mistä syystä ajavat... Urhoollisuudesta!
Iivana pappi naurahti:
-- Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet!
Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon
aivankuin varustautuen lentoon lähtemään.
-- Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! -- huudahti hän
intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: -- mitä he hänestä tahtovat
tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden
tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi
tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä... Voi
taivasten Herra sentään... Minun Anttu poikaseni!
Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.
-- Äiti-vainaja... kuoli... Vie hänet, sanoi... Vie hänet, tiakka...
tuo meidän Anttu... Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi,
samaa kokea kuin me... sillä hänellä on sydän... Jumala nähköön! No,
mitäs siitä... Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki
tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, -- niin
hän minulle kertoo, -- tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, --
sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja
lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?
-- Ah, se on siitä asiasta! -- virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla,
kuten tutkija: -- kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!
-- Niin, pakkokos oli varastaa? -- huusi tiakka: -- kirjoja! Ja mitä
varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna
meidän lapsillemmekaan! -- Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa?
Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille
ladotaan?
Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi
valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat
kuin hiilet.
-- Valhetta! valhetta! valhetta! -- rääkyi hän kuin hirmuinen korppi,
laihana ja retuisena: -- läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista
petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää
minut! Vaan mistä syystä lapsiani... pienokaisiani vainootte? Miksi
heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle!
Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka
pääsen tästä... Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin...
ja orjan leima päälle... hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta
luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja
alastonta... ei ole minulla varoja mistä antaa... Paitani antaisin,
vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin
matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja
kauppiaita, -- istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse!
Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella...
ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle... halusin päästä
taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!
Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta.
Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän
sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka
ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin
silmiinsä.
Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton
säveliä.
-- Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? -- kysyi hän.
Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa:
Kuinkas virat kestää vo-vois,
Jollei rommiakin jo-jois!!
Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi
Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne
jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita,
-- hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen
houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia
yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin
tai muistelmiin, -- jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten
säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella
taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista,
riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa.
Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku
muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen
säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen,
nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.
Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat
Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa
ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi:
tor-rre-a-door...
Taivaalla tuikkivat tähdet.
Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden
itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, --
joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, --
kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset
asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän
pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta
sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut
että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat
kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon
tapainen suhahti ilmassa... ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.
Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui
arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.
Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja
helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen
korkeuteen.
Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti,
ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla
silmällä sielun sisimpään.
Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: -- "Ne jesuiitat"...
Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan
sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen
tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja
matalat ummehtuneet luokkahuoneet... Aivankuin hirmuinen varjo
olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen
sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi,
ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka
sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten
lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä
taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle,
jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu -- hurskastelevia
hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti
suonenvetoisesti huohottava... ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät
muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa
laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo
tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.
Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut
kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja
vieraina, -- mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä
tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään.
Ensinnäkin rehtori... ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli
läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä,
pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu
palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä
ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda
järjestystä elämän kaikissa piireissä, -- järjissä, sydämmissä,
käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi
paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla
kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: -- "joutuipas taas
muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista
tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:
-- Häh?
Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.
Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan
tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen
täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä
vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.
-- Me olemme -- apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme
puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja
kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä
kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän
täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla
ankara järjestys.
Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka
itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, -- puheli kauvan ja
viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa
vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua
luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori
yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä
suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee
pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui
puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa
koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, -- kuka oli vienyt käsikirjaston
avaimen, -- tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka
esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja
hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui
toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin
hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin
hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja
välttämätön ase.
Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.
Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.
"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan
perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu
ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat
sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."
Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on
kirkkaus tähdillä".
-- Minne joutuvat syntiset? -- kysyttiin häneltä.
-- Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa.
Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta,
-- mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen
kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin
taivaankappaleihin.
Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen
mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista.
Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään
arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies,
joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka
oli tehty vuoden alussa; -- ainokainen, joka lausui mielipiteensä
rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen
sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan
korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä -- ja näki siellä ainoastaan
synkän Jumalan -- rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan
lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä,
ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän
sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai
sallimaksi, kaikki elämän riemut -- vain kiusauksiksi.
-- Kärsivällisyys, -- puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään:
-- se on ensimmäinen kristillinen hyve.
Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee
hallitsijansa ruoskaa, -- rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin
vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa
oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin
sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi.
Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään.
Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen
seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin
kasvonpiirteet.
Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää,
joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä
kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja!
Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön,
katseelta lempeä, -- sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti
erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän
oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin
ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja
alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, -- opetti hän enemmän
käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria
luuloja.
-- Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, -- puheli hän, -- niin
hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo
talonpoikaisukko... Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.
Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista",
"kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja
nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä
alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin
herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot
kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä
sinne... noille kultaisille vainioille!
Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.
Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten
valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät
luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen
välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja
julmistuivat, ylpeät luonteet -- vimmastuivat ja vajosivat lopuksi
alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.
Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi
verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.
-- Isä pappi! -- kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies
esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: -- etkö ole sattunut
näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen... Ole hyvä ja sano!
-- En tunne mitään Udalovin emäntää!
-- Voi sinua, veli veitikka... Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä
minä hänet... Aidan alitse konttaa -- kapakkaan... Isäntä häntä
pieksää... Se on näet urakoitsija, se isäntä... Udalov! Ehkä olet
kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! -- Hänellä on tehtaita!
Vaan eukkonsa, näes... se on mahtava... Minä, kuulehan, olen salvumies
isännällä... Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov
hänet koppoi kynsiinsä... melkein kuoliaaksi rutisti... Siitä se
hänellä alkoi sitten... No voi sun... Pitänee vielä lähteä etsimään
"Plevnasta"...
Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.
Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului
ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet
ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä... Vaan puistossa yhä
kävellään, kävellään -- aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle
päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain
tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli
kuljeskellut Paulinkan kanssa.
Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja
hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin
pitkin toria.
Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?
Jotakin enää korjaamatonta...
Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa
hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille
on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä,
tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa
kaikista häiritsevistä pikkuasioista, -- hän tuntee ja näkee, millainen
alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla
jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat
pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai
"Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat
rengit... Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras,
-- joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta
ja esimiesten käskystä... Koko se elämä on hänelle vieras: hän on
valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei
hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä
ies...
Ja kas sitten... vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen
kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai
ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin... Seminaarista
päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt
valoisalta, kaikki ihmiset -- hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli
syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea... ja
kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, --
pääasia muka oli edessäpäin -- elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa
että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä
neitsyeellä oli romaaninsa... Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä
hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan
olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"...
Ja sen jälkeen -- oli alettu elää... Ja sitten...
Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt,
mihin rientää torilta.
Ei hän ymmärrä vaimoaan!... Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki!
Vieraita!
Paulinkka... se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei
Paulinkka...
Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut
autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on
mustasukkainen... Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä...
aivan pikkaraisesta... tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä
hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta
rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa... kuten hyvää
naista -- ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö
sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää... eikä usko
mitään juoruja... Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen
on puhdas, puhdas... ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet
palauttamaan... ja lepyttää hänet jälleen... Mitä, hän, Iivana sanoo,
sen on Paulinkka tekevä!
Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi
kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja
pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.
-- Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin... sillä onhan
Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku
painaisi, estäisi hengittämästä... Aivankuin elämä olisi tyrmä!
Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän
lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen
ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja
surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:
-- Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka... Anna!
Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta
neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet
pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili
mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät
halvatut sormet.
-- Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias...
Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain
kunniaksi!
Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.
-- Vainajain muistoksi!
Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan
kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat,
mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat
kuin tuntemattoman murheen mailma.
-- Kentiesi sinäkin, kauppias, olet... vainaja? Sinunkin puolestasi
minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano...
Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä,
arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen:
-- Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet... kaikki...
minäkin!... Mutta hän, se yksi mies... on vielä elossa!
Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen
poistuisi.
Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja,
tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun.
-- Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä
saan väsyksiin laukata... Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa!
Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen
hurjan huudon.
Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois
kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta
ainetta.
Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista.
Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin.
Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben
und Granaten..."
Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka
romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin
korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti
happamelle ja onnettomalle.
-- Hei tiakka! -- sanoi Iivana pappi: -- jo on aika kunniansa tietää,
meidän on meneminen nukkumaan!
Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat
nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt
mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja
mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.
-- Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen
vahingoissa osotettua tylyyttään: -- äsken sinä jotain pakisit ettei
sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele
Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?
Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.
-- Istuu tyrmässä! -- tokasi hän: -- valtiollisista syistä...
Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.