JUHANNA. Niin mitä?
ANTTI. Eiköhän anneta kauppojen raueta?
JUHANNA (kimmastuen). Nyt minä kysyn, mitä tällä kaikella on
tarkoitettu? Minä kysyn vaan. Pilkata viatonta ja lempeää naista. Sitä
tässä on tahdottu. Ja tässä minä olen odottanut pitkät ajat ja ollut
lempeä, niin lempeä, että oikein kaduttaa. Luuleeko Antti, ettei se
sellainen voimia kysy. Ja sitten saa tällaisen kohtelun omakseen!
Mutta minä en viivy tuollaisen saiturin, tuollaisen kitupiikin
luona, joka ei tahdo vaimolleen antaa edes vaatteita. Luuleeko Antti
elävänsä paratiisissa. Tuollaisia miehiä ei sinne päästettäisi sisään
pääsymaksustakaan. Ja tuollaista minä olen miehekseni ajatellut. Hyi!
(Kävelee kiivaasti edes ja takaisin). Kuinka sen asian laita nyt on?
Tuleeko siitä naimisesta mitään?
ANTTI (joka sanatonna on kuunnellut Juhannan puhetulvaa). Nyt minäkin
tahdon puhua. Ja se on: ei, ei, ei!
JUHANNA. Hävytön mies!
ANTTI. Olenko minä hävytön?
JUHANNA. Roisto?
ANTTI. Olenko minä roisto?
JUHANNA. Kelmi?
ANTTI. Olenko minä kelmi?
JUHANNA. Kelmi, roisto. Kaikki pahat yhdessä. Hyi! Ja nyt minä menen.
Minä jätän tällaisen talon. Hyvästi! (Menee kyökkiin).
ANTTI. Minä jo melkein luulen olevani naimisissa, kun kuulen tuollaista
puhetta.
JAAKKO (Tulee kouluhuoneesta). No, joko kyyhkyset ovat kuhertaneet?
ANTTI. Sano haukat.
JAAKKO. Mitä sinä puhut?
ANTTI. Oikea emähaukka tuo on. Se äsken iski kyntensä minuun.
JAAKKO. Ja missä hän nyt on?
ANTTI. Kokoaa kai tavaroitaan.
JAAKKO. Mitä on tapahtunut?
JUHANNA (tulee sisään ja menee pöydän luo). Tämä kahvikuppi on minun.
Minä olen sen omilla rahoillani ostanut. Ja minä vien sen pois.
Tuollaiset suut kuin tuolla, ja (osoittaen Jaakkoa) tuolla toisella,
eivät ole kelvollisia siitä hörppimään. (Menee).
JAAKKO. Mitä on tapahtunut?
ANTTI. Paha riivaa naista. Ei tässä muuta ole tapahtunut. (Katsovat
pitkään toisiinsa).
JAAKKO. Sellaista se on, kun tahtoo mennä naimisiin.
ANTTI. Sellaista se on. — Ei naimisissa ole vikaa, mutta kyllä naisissa.