Lopussa kiitos seisoo.
Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään
viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus
kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän
oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut
lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä
kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään
mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä
kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät
kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä
tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi
tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun
Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? -- Mitä se nyt
enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa
Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää
vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti
puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi
varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin
emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi:
Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman
perästäpäin.
Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle
sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun
hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien
kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan
kulkemaan yli laksojen ja vuorten.
Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni
ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin
yksin Maisu vaan.
Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä?
Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan,
mutta se ei luonnistunutkaan.
"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi
silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi:
"Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa
sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"
"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.
"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka
vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja
tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit,
Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään
vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä
siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon
lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen
tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.
"Sonnusta lantees kultain
Ja lähde kanssani!
On elot korjattuina
Ja täynnä aittani".
Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä
ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.
Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen
kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu
ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen
kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon
salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista
ulos.
"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan
rekeen", kysäsi Maisu.
"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota
päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat
telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan
juuri kuin olisit taivaassa".
"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani,
ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".
Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se
näyttää kaunista punaista harjaansa.
Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta
juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee
saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.
Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi
hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte
sopivassa tilassa.
Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan
kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin
tallin ohi.
Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa;
tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä
tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi
kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki
ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.
"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani",
virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko,
mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa
neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta
nisujauhoa".
"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja
niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi
juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt
asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen
ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös,
ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas.
Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu
täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen;
vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että
eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut
valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja
Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten
huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti
tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä
todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä
heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän
lörpötyksiänsä".
Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi,
astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se
ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin
surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä
vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän
ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein
ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä
elämässä tavataan.
Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi
ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en
perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan
haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä.
Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille;
tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.
Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä.
Mutta -- ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen -- Katriina ei,
kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia,
käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään
pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle
neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.
Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä
tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin
makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah,
tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan,
minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".
Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla
leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.
"Niin, Maisu, niin", sanoi hän, "tuolla toisella puolen on palaset
piukassa".
"Missä toisella puolen?"
"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin
paratiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön
toivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian
liikaa".
"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini", huusi Maisu.
"Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni
mihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois".
Maisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut
hänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli
suuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää
ollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan,
että semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada
Maisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja
veti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka
hän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja
kohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä
sanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka
heidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä
kovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan
oloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn
halunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.
Maisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja
pian hän taas jatkoi puhettansa: "Suurin iloni on saada nähdä Lentsini
lapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on
Wilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?"
"Maria".
"Oikein; hänellä on isänäidin nimi".
"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin
piammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen
isänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä.
Lasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä
korkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg
ja Knebringen, -- teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi
suvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä".
Maisu, tuo "tyttö naimaiässä" katsoi tuon asian jumalattomaksi,
kahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista
lapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on
semmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi
mieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta
ollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi
pitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.
Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä
selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa
saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja
vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa
takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin
Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua,
että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki
parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua
haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun
hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän
tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana
piikana".
"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä
kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä
olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja
olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin
pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä
haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta
oma kammonsa.
Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät
enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua
kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä,
Pilgrimiä ja Petrovitschiä.
"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran;
siitä he eivät herää".
Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä
tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. --
Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo
kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä
valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä,
että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin
asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena
asiana.
"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.
"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat
kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut,
että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".
Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin.
Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut
kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi
sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".
Maisu purskahti itkuun.
Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli
kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja
pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut
saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen
ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi
sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"
Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon
uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä
vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana
oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille
valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain
niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".
Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein
huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja
mietitty.
Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa
lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena,
kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut,
kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime
kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään
hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne
hän piti itsekseen.
Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi
kuin koskaan ennen.
Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun
vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se
häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla
Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.
Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri
määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän
ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on
tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen".
Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle,
jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi
Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran
leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette
osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä
haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota
ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!"
-- niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään
ihminen, eikä ihminen mikään koira".
Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin
että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas
muuttaisi omiin huoneisinsa.
Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin
Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen
mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja
viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä
hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä
ylängöllä.
Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin
kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä
tapahtuneet.
Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon
ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas
röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi
akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja
hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari
matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen
haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru,
välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada
lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun
hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt
kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä
kuin terveysveden juonti.
Huoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka
monta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen
hänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan
turvavarustuksen.
Lentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin
tätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle
kannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä
jatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin
voimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti
asetettaman ihan toiselle kannalle.
"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä
saada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan", sanoi hän
usein.
Ja nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen;
kaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen,
eikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille
luottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: "Ne tuumat ovat sinussa aina
kyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole
koskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme:
tämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että
tuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. -- Mene ja
pane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja
päiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka
ihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet".
Yhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen
kanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla
kannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja
hyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja
ahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.
Se, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt
kuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai
hajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.
Ja samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten,
perusti hän myös uuden perhekunnan.
Kerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin
tyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja
Pilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat,
niin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja
entisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi
kaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo
läpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.
Elettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja
sanoi: "Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt".
"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta
mitään!"
"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin
puolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan
kurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen".
"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin
puolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se,
ettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin
voimiisi".
Työlästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään
kylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen
myöntymään.
Annilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen
niistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja
Morgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin
kasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli
oppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli
Fallerin roua.
Faller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä
hän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen
Leijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt.
Hänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli;
hänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja
hän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä
oloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen
arvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä
puheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua
muistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.
Sitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta
hyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: "että
hän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin
yrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut". Tämän lauseen sai Faller
matkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti
sanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä
Faller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä.
Semmoisia sanoja ei ole joka miehellä -- sanoi hän nyykyttäen
itsellensä -- niissä on viisautta.
Varsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa
ollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä
ynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos
vaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos
tulisi mailman ensimmäiseksi.
Jokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa
prinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka
älykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut
tietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan
korviin.
Tuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki
mieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi
käskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.
Faller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan
kuin lumi suli, hän kuoli.
Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti
ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt
niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.
Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin.
Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen
elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla
omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa
niellyt.
Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus
Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin
olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa
vihassa.
Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi
äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina
kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät
voineet erota toinen toisestaan.
Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle
kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa,
kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän
Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he
elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja
ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan
tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut
ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa
samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean
vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana
saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat
kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa
sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli
ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta
kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen
mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin
minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon
miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki
sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri
hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein
selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle
on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus
tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin
selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että
Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen
soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun
hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua
enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin
vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä
sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta,
minä annan sinulle parahimman.
"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!
Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"...
Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin
kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi
yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään
mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin
rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti
sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan
ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole
saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja
ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen --
siksi sitä luulen kutsutaan -- eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt
vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja
myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on
pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa.
Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla
taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori
sanoo, on totta ja oikein sanottu. -- Etkö jää tänne huomiseen? Silloin
on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen
vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha.
Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten
häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös
ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan
perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".
"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa
kumminkin jotain.
"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta
onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman
minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta
vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden
vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin.
Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea
eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua
maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa,
metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta
totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan
pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä
kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut
tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne
suurinakin".
Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi
kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa
meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä:
"Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa
kummin virkaa".
* * * * *
Tämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt
tiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille
maille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.
Kun Lents tuli matkapoikia saattamasta, huomasi hän vihannan
kukkais-vihkon äitinsä kuvan yllä. Hän vaan nyykytti päätänsä Annille;
he ovat aina tällä tapaa viettäneet äitinsä muistoa tuona päivänä,
josta oli kulunut kahdeksantoista vuotta, sitte kuin äiti maahan
pantiin. Siitä he eivät puhuneet sanaakaan toinen toisellensa, mutta
vanhastaan he tiesivät sen, että vainajan muisto heissä kukoisti aina
uudistuen, kuin kukkaisetkin nousee joka vuosi.
Tänäpänä Fallerin leski tyttärineen oli päivällisellä. Lents lohdutti,
kun hän ainoostaan valitti: "Oi, jos minunkin mieheni olisi saanut elää
niin kauan, että olisi nähnyt meidän molempien lapsemme yhdessä
lähtevän ulkomaille!" Hän kertoi, että kaksoispari, jonka voutitalokkaan
Katriina oli ottanut kasvattaaksensa, näytti päältäkin nähden hyvin
toittuvan. Toinen, joka oli sotamies, oli jo päässyt vältvääpeliksi, ja
toinen piti todellakin perimän kasvatusisänsä perintömaan. Fallerin
tytär, pitkä hoikkavartinen viidentoistavuotias, sanoi luvanneensa joka
kuukauden ensimmäisenä päivänä kirjoittaa veljellensä ja Wilhelle.
Jälestä puolen päivän Lents taas tavallisuuden mukaan teki työtä.
Tänäpänä kahdeksantoista vuotta takasin oli hän samoin työn teolla
rauhoittanut paljon raskaampaa mielen kohtausta. Hänen tapansa oli aina
se, ja semmoisena hän pysyi, että hän työpöytänsä ääressä tahtoi olla
itsevaltias. Anni kyllä istui käsityöllään hänen vieressänsä, mutta hän
ei enää ollut levottomuutta täynnä eikä hänen katsantonsa enää
vaikuttanut levottomuutta, päin vastoin se oli kuin siunaus ja työ
joutui paremmin hänen katsellessaan. Hän ei suurta puhunutkaan, ja
heidän molempien ajatuksien juoksua arvasi siitä, kun Anni sanoi:
"Meidän Wilhellä on muassaan kuusi paitaa vielä samasta liinasta, jota
äiti-vainaajasi on kehrännyt".
Lentsillä oli nyt taas kuin alussakin kaksi oppipoikaa, sillä kaikilta
tahoin tahdottiin kilvan päästä Lentsille oppiin. Maisu oli erinomaisen
onnellinen, kun Lents oli ottanut Knuslingenistäkin yhden vihtimiehen
lapsen lapsista oppiin.
Ehtoopuolella tuli opettaja tuoden suuren käärön paperia kainalossaan.
Hän laski paperit pois. Suurilla kirjaimilla oli siinä kirjoitettuna:
Kelloseppä-yhteyden asiakirjat.
Opettaja ehdotti Lentsille, että menisivät, ennen kun kaikki jäsenet
kokoontuisi, metsään kävelemään. Lents meni. Sillaikaa Anni järjesti
tuolit tuvassa kahteen riviin, sillä Lents on yhteyden esimies.