Voi, kuinka karjan kellot kalkattaa
ja kylän tytöt kilvan rallattaa,
ne teiskaa, tirskuu keinullaan
ja ilmahyppyyn heittyy vaan
ja helmat ne sinkoo
ja riemu se soi,
nyt kiikkukin linkoo;
jo Puuskakin toi
iloviulunsa hoippuen, laulellen,
hän istuvi mättäällä soitellen
yön kesäisen.
Ja nauru raikuu, Taavi heiluttaa
ja Teppo korkeemmalle keinun saa,
noin piloillansa jalkaa lyö
ja nurmella on kisatyö
ja piikaset laulaa:
"voi, hempuni mun,
ma solmin paulaa,
saan ansahan sun!"
Pojat notkuen polkevat keinua vaan,
se huimaten käy yli kalliomaan,
kun kellot soi.
Kah, peevelissä, voi sun, hahhahhaa,
kun Sampan Sanni lensi pensaan taa
ja metsä vastaa: hahhahhaa
ja karjan kellot kalkattaa,
noin pojat ne telmii
ja leikkiä lyö,
hiki otsalla helmii
ja heiluvi vyö;
jo mättäälle vaipui Puuskan pää,
mut toiset ne Kaajalla temmeltää
vain hurjemmin.
"PITÄJÄN POMO."
Pun, läähätellen purjehtii
jo ihralaiva laitatuulta,
kas, kuinka vatsa hyllyilee
ja kellon vitjat kiiltelee
ja naama näyttää kuulta.
Näin kulkee suuren talon mies:
on laajat maat ja rahapellot
ja taskun pohjat kilkattaa,
on kirkon lailla navettaa,
soi sadat lehmän kellot.
Hän myös on kunnan esimies,
töin varisjalkanimen piirtää
ja on kuin onkin "pomomies"
ja patruunakin, kukaties,
kun pankkiin summat siirtää.
Hän rovastinkin "veli" on,
mut torpanukko häntä pelkää,
hän käräjöitä kiertelee
ja rajamaista riitelee
ja vaatii käyrää selkää.
Hän "rettinkiä" polttelee,
on yllään silkkireunusnuttu,
yöt pidoissa hän höhöttää
ja vatsakultaa pöhöttää
ja suuss' on roskajuttu.
Puh, tuolta kuhnustaa hän nyt
ja naksaa ilmaan sormillansa,
noin lerppahuulta maiskuttaa,
hyh, hynttäntyy, kun keikuttaa,
pois syrjään köyhä kansa!