On ripsakas, sileä simahuuli
se tirskuva Kantovaaran Lotta,
on oikukas kuin ristituuli
ja Heikki se meinaavi totta.
Taas miettivä, suora ja ujo miesi
on naapurin arkasilmä Heikki,
ja pojan tuumat tyttö tiesi,
mut rakkaus hänelle on leikki.
Se neitonen ilkkuen veijavi vaan,
mut pojan on riutua rinta,
hän on kasvanut tuvassa takamaan
ja karhea, juro on pinta.
Mut Heikkipä toivoo, toivoo vaan:
kai tyttökin kerran suostuu
ja laulussahan lauletaan:
"ei nuorien rakkaus ruostu."
Hän talkootansseissa nurkassa on,
kun heilinsä pyörivi illoin,
on nurja, kade, saamaton,
ties, lemppari, kosiiko milloin!