Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen
ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle
annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella
oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää.
Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui
veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli.
Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he
luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia.
Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa.
Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa
katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin
houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa... He miettivät miten
alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa,
ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo
Antti:
»Vieläkö siinä on?»
»Vielä.»
Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä
pullon:
»Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?»
Nyt alkoi Jussi selittää:
»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta
häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka
villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»
Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko
pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi
pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja
aikoja. Antti jo sanoi:
»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»
»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään»,
muisteli Vatanenkin.
Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti:
»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon
mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota
entistä ...»
Hetken kuluttua hän lisäsi:
»Mihinkähän tuon entisen panisi?»
Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen:
»Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!»
Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla
edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:
»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa
tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»
Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti:
»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta
miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»
»Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä.
* * * * *
Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa
perätä, kysyi:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
»Kuusi.»
»Vai kuusi!»
»Kuusi... Vieläkö siinä pullossa on?»
»Vielä.»
Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti:
»Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?»
»Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen:
»Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko...»
»Onhan se ollut höyliä... Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen
tiepalsta?»
Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi
taas:
»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä... Ei tainnut tulla puhetta muusta
asiasta?»
»Tulihan siinä muistakin... Niistähän minä Makkosen sian porsaista
alotin», selitti Antti.
»Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!»
»Niistä!... Taisi siihen pulloon vielä jäädä?»
Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen,
kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta
markastakin. Taas hän kysyi:
»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen
sianporsaista?»
»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin... Taisi tulla siitä sinunkin
mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:
»Sanoitko sinä, jotta se poiki?»
»Sanoin... Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.»
Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta
viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan
umpimähkään sanoa tokaisi hän:
»Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden...»
Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin
sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi
ja selitti:
»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen... Ja
varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole
mitään katumista.»
Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi
päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo
kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo
välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:
»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa
Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin
kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön
Karhutar sille Makkoselle.»
»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo
silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:
»Kaisaahan minä silloin... Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun
pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:
»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla
kuuluvat asuvan... Ota siitä pullosta.»
Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan
rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:
»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas
vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman
kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:
»Hih tamma!»
»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih,
tamma... Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.
Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi:
»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi
Vataselta!... Juokse, tamma!... Anna nyt hännän huitoa!»
Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia.
»Hih!» hihkaisi Jussi.
»Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni:
»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan
pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!...
Likistä! Niin!... Eeeee!»
»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo
pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:
»Oletko sinä humalassa?»
»En...»
»Vai et... En minäkään sitten ole... Hii-iiii!»
»I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä.
Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja
yritti puhua:
»Prtuu!... Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?»
Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä
te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei
oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:
»Sano jotta Ameriikkaan!»
»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä,
mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja
Huttunen alkoi siunaella itsekseen:
»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan,
ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»
Hän huusi vielä miesten jälkeen:
»Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?»
»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi
täytti pyynnön:
»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei
tamma!»
»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi
itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:
»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille
ensimäisenä tämmöiset terveiset.»
Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka
ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen,
hihkasi Antti:
»Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!»
Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili
hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään
Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:
»On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin
peruja!»
»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa
peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja
juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti
sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen
Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen
kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku
vekkuleiksikin.
Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:
»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»
»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se
olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.
»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»
Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:
»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi... On se Paavalikin jalan
vaeltanut.»
»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili
edelleen:
»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin
saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että
Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen
kulkee!»
»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän
muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän
kerskasi salaperäisenä:
»Oleko ääneti?... Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä
talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin
talossasi kerran isännyyttä pitää!»
Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman
täyteen ravijuoksuun.
* * * * *
Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä
janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli
siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen
olivat Ameriikkaan menossa.
»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen
eukko siihen selitti ja päivitteli:
»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on
hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies!
Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»
Itse Variskin siunaili siihen:
»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen
verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se
villitsijä pään nurin.»
Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo
kysyi:
»Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?»
»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut
Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.
»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!... Ja entäs lehmät? Siihenkö
ne Ihalaiselta jäivät?»
Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee:
»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt
miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»
Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha
ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen.
Innoissaan hökäisi hän silloin:
»No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!»
Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen:
»Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!»
Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja
touhusi:
»Iidako se on tämän Variksen akan nimi?»
»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin
mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka
Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:
»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä
rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin!
Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»
Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken
hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:
»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja
paikkaamaan ja silittämään!»
Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne
enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.