Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän
mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan
runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti
taivalsi.
Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka
ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän
korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli
koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän
nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli
kehaisten aimo puutaan:
»Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä
kuoltua pötköttää.»
Ruumiskirstu juohtui siitä mieleen. Hän mietti petäjästänsä:
»Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on
valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi
vallesmannin maha.»
Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin
hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset
kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki
työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään:
»Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin
sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä
olisi... Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.»
Ja sitte jatkuivat ajatukset yhtä laiskoina kuin astuntakin. Hän mietti:
»Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin
pujottaisi molemmat samaan reikään ... sinne hirren sisään, ja vetäisi
hautaan!»
Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa:
»Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä
reessä, ilman takarekeä?»
Hän mietti mittoja ja petäjän paksuutta, varmistui ja vahvisti:
»Ei se ryökäle menisi ilman takarekeä... Ainakin jäisi takimaisen
ruumiin pää jo reen kannan taakse riippumaan.»
Hän miettiä pinnasi asiaa, varmistui siinä uskossa, että takareki on
otettava ja päätteli:
»Ei perhana vie sitä ilman takarekeä voisi vetää, jos olisi Anna Liisa
samassa pölkyssä. Keikkoaisi vielä pölkky päälleen, kun riippuu niin
pitkällä reen kannan takana, ja silloin alkaisi takimaisen ruumiin pää
kolista tietä pitkin!»
Niin jatkoi hän laiskaa astumista ja yhtä velttona ajatustyötään, kunnes
ajatukset tyyten lakkasivat, kun hän oli tullut siihen Leppämäen
kohdalle.
Mutta eikös juuri nyt siinä aja mies Murron salolle ja ihan ajokärrissä
istuen. Se tapaus oli sitäkin oudompaa, kun oli syksyaika ja sumuinen
päivä. Se tapaus olisi ällistyttänyt muita, mutta Antti ei ollut siitä
tietävinäänkään. Painoi vain tietä pitkin tulijaa vastaan ja ajatteli,
että olkoonpa tuo kuka hyvänsä.
Mutta tulija olikin itse se Littilän Jussi Vatanen. Nyt se ajoi jo
kohdalle ja tervehti:
»Prtuu! Ka, siinähän sinä oletkin... Minä tässä olen sinne sinua
tapailemaan tulossa.»
»Tässä!» vastasi Antti tervehdykseen, jatkaen: »Luosovaaran Kettuseltako
sinä tämän tamman vaihdoit?»
»Luoso-... Se ruuninkarva ruuna oli niin toratsu, jotta arvelin, että
joutaa se Kettunen hänen kanssaan telmää... Se onkin semmoinen julma
piiskan heiluttaja, se Matti Kettunen.»
Miehet vaikenivat hetken. Antti suinasi hevosen takaapäin, katsoi sitten
hampaita ja vahvisti todeksi:
»Kymmenvuotinen se vasta on... Paljonko annoit väliä?»
»Siinä satamarkkasen korvilla.»
»Vai sata!»
»Satahan minä sille. Eikä siinä ole liikoja, kun se ruuna oli toratsu ja
tälle saa panna neljä jauhokulia rekeen ja lähteä sen kuorman vain
pitää.»
»Toratsuhan se taisi olla se ruuna. Minnekä sinä menet?» kysyi Antti
kärryjä suinaillen.
»Ka sinnehän minä sinua tapailemaan, kun olisi vähän sitä asiaakin
ollut... Vaikka voihan tästä kääntyä takaisinkin, kun sinäkään et ole
kerran kotona.»
Hän käänsi hevosensa ja kehotti:
»Tule sinäkin istumaan... Onhan tässä kärrissä tilaa sen verran!»
Ja kun Antti oli noussut ja tammalle sanottu: prpoh! selitti hän:
»Join markkinoilta ostin nämä kärrit siltä Keräseltä, mutta toisen aisan
päästä vääntyy tuo raherauta...»
* * * * *
Miehet ajoivat siitä edelleen äänettöminä. Jussi Vatanen ajatteli
asioitansa, mutta Antti ei ajatellut mitään. Hevonen käveli ylämäessä ja
nyt Jussi otti puheeksi, sanoi:
»Tässäköhän se Romppaselta katkesi kärrin aisa silloin Olkkosen
hirsitalkoissa?»
Hevonen oli jo junnannut kärrit mäen päälle, kun Antti vastasi:
»Tuossa mäen takana on hyvä jalaksenpaininkoivu. Olisi käytävä se
ottamassa.»
Nyt he imeksivät piippujansa ja yhä hautui asia Jussin päässä. Nyt se
oli jo kypsi ja hän mietti mistä päästä alkaa. Tahtoi vähän ujostuttaa
se kosiomiehen pyytäminen. Antti mietti laiskana Vatasen kysymystä,
muistellen missä se Romppasen kärrin aisa katkesi. Hän muisteli nyt
Vataselle:
»Siellähän se taisi Kärnän kujasilla katketa se Romppasen aisa...»
»Kärnän kujasillakos se katkesikin!» ihmetteli Vatanen.
»Kärnän», vahvistui nyt Ihalaisen muisto.
Sitten ajoivat he taas ääneti. Vatanen mietti sitä Hyvärisen tytön
kosimista. Yritti jo kysyä Anttia puhemieheksi, mutta ujosteli vielä ja
käänsi asian toiseksi, sanoen:
»Montako puuväliä siitä Ihalaisen nurmesta nyt tuli heinää?»
»Neljä...»
»Vai nelipuuvälinen pieles tuli!»
»Neli!»
Mutta toimitettavahan se asia kuitenkin oli. Vatanen rohkaisi luontonsa
ja kysyi jo:
»Minnekä sinä olet menossa?»
»Hyväriseenhän minä. Anna Liisa siinä paistoi leipää, niin rupesi
kärttämään, jotta menisit siitä nyt joutessasi vaikka ukko Hyvärisen
luona käymään.»
Jussi riemastui. Asia näytti rupeavan luistamaan itsestänsä. Hän mietti
jatkoa, löysi sen ja sanoi:
»Sinulla sitä ei ole vielä mitään hätää, kun on vielä oma Anna Liisa
elossa.»
»Onhan se siinä vielä ollut ... Anna Liisa.»
Jussi Vatanen antoi tammalle ohjaksen periä. Tamma vähän siitä
närkästyi, viuhautti häntäänsä ja Antti huomautti sen johdosta:
»Viuhauttaako se häntäänsä?»
»Ei se viuhauta, kun piiskalla antaa ihan tosissaan, vaan minä kun näin
leikillä vaan räpsyttelen, niin se siitä ottaa pahakseen», puolusteli
Jussi tammaansa ja lausui sille pari hyväilyä:
»So, tamma ... so ... so!»
Sitten hän taas mietti sitä naima-asiaansa. Hän rohkaistui ja läheni
asiaa, selittäen:
»Menisihän se siinä meidänkin talossa yksi Anna Liisa kun sattuisi
sopiva...»
»Onhan se hyvä olemassa talossa oma eukko», vahvisti Antti Ihalainen.
Jussi oli samaa mieltä ja Antti näytti hänestä nyt viisaalta mieheltä.
Hän todisti:
»On tänäkin vuonna viisitoista poikivaa ja kolme hiehoa.»
»Mhyy!... Joko se musta lehmä poiki, kun ne akat siitä juttusivat?»
vastasi Antti, ja Jussi myönsi:
»Johan se lauvantaina poiki. Lehmivasikan teki.»
»Juotitko sinä sen?»
»Ajattelinhan minä sen juottaa, mutta arvelin, jotta kun tässä ei ole
omituista Anna Liisaakaan, niin kukapa niitä siinä syöttää ja elättää...
Onhan niitä siinä jo entuudestaankin, kun viisitoista lypsävänkin päätä
puree heinää poikki...»
»Onhan siinä... Niititkö sinä tänä kesänä sen luhtaniityn?» vilkastui
puhe.
»Hampsittiinhan siitä enimpiä heiniä... Vaikka onhan siinä meidän
talossa sitä muutakin heinämaata.»
»Onhan siinä suuret nurmet», vahvisti Antti, ja nyt hänkin arveli:
»Tarpeenhan siinä olisi oma lehmien ruokkija sinullakin...»
Jussista se oli mieleen, mutta hän rupesi nyt panemaan vähän vastaan
tenäten:
»Tuleepa tuossa toimeen ilman sitäkin.»
»Tuleehan sitä», yhtyi Antti häneen. Se kiusasi Jussia. Mutta Antti
sattuikin korjaamaan asian, väittäen nyt:
»Vaikka apunahan se eukko kumminkin olisi.»
»Olisihan se apuna siinä, mutta on sitä eukostakin riesaa, kun sattuu
oikein äkäluontoisen saamaan», vastusteli Jussi, vaikka kyllä varovasti.
* * * * *
Mutta Antti muisteli unessa kuulleensa eukkojen puheen Hyvärisen tytöstä
ja Jussista, ja eikös hänen päähänsä pistänyt jo ajatus kehittää asiaa,
varsinkin kun hän oli Hyvärilään menossa. Sen ajattelun johdosta
vaiettiin hetkinen. Jussi odotti, että Antti rupeaisi häntä
houkuttelemaan naimaan Hyvärisen tytön, tai alkaisi edes puheen sinne
päin. Hän räpsäytti taas tammaa ohjaksien perillä ja Antti alkoi puheen
sanoen:
»Pitäisit tuota häntää potuuksien alla, niin sitten se ei saisi sitä
viuhautetuksi.»
»Ne ovat niin lyhyet potuukset, jotta häntä jäisi näpistykseen», selitti
siihen Jussi. Molemmat miettivät yhä asiaa. Jo alkoi Ihalainen johtaa
puhetta sinne päin, sanoen:
»Kahdeksan sataahan se Hyvärinen sai tammastaan, kun möi?»
»Pekkako?»
»Niin. Sitä Pekka Hyväristähän minä tarkoitin», äännähti Antti, ja Jussi
ihmetteli:
»Vai sai se Pekka siitä tammastaan kahdeksan sataa! Ei ole tullut
perätyksi koko talon asioita.»
Hän jo haistoi Antin aikeet ja pani viime sanoillaan vastaan. Antti
poltteli piippuaan ja antoi taas tulla asian puheeksi, sanoen:
»Ikämieshän sitä sinäkin kohta olet...»
»Vieläpä tässä ennättää asioita punnita ja ajatella... Vastahan se
seitsemännellä kymmenellä ollessaan ukko Haaranenkin meni naimisiin sen
Ratisen lesken kanssa.»
Antti mietti ja jatkoi taas:
»Sitähän ne Hyvärisen tyttöä kehuvat akat kovasti toimen ihmiseksi.»
Ilon kipinä pisti Jussia.
»Montakinhan sitä kehutaan tyttönä, mutta minkälainen lienee sitten
luonto, kun akaksi kerran pääsee!...»
Hän nykäisi tammaa innoissaan, uhkasi sitä ohjaksien perillä ja lisäsi:
»Kukapa ne tytöt osaa jullilleen arvata ennen akaksi tuloa, ja tutkia
kaikki niiden pelit ja konstit!»
»Eihän niitä tiedä!» myönsi Antti, mutta puolusti kumminkin taas:
»Vaikka eikö tuo liene tämä Hyvärisen tyttö äitiinsä tullut. Ja eihän
sen äiti ole mikään toraluontoinen...»
Jussi ei ollut Antin puhetta kuulevinansa, vaan selitti:
»Siinä se Vanhanpihankin Holopainen nai sen Koistisen tytön ja sai
semmoisen riesan rekeensä, että en minä vain asuisi sen akan kanssa
samassa talossakaan... Vaikka eihän senkään tytön äiti niitä kaikista
kehnoimpia akkoja ollut.»
Antti jo oli menettää toivonsa. Olisihan ollut mukava päästä häissä
puhemiehen paikalle, kun Jussi oli hänen paras ystävänsä jo pojasta
pitäen, ja muutenkin oli Hyväriselle asiaa, joten olisivat talossa
riemastuneet. He olivat nyt kauvan vaiti. Jussi Vatanen vain odotti,
että Antti houkuttelisi hänet. Jo lähestyi tiehaarakin ja hän pelkäsi,
että Antti ei älyäisi.
Mutta Antti koetti vielä onneansa. Hän mainitsi:
»Eiköhän se Pekka Hyvärinen antane tytölleen tuhat markkaa rahassakin ja
siihen vielä lehmät ja muut kapistukset kaupanpäällisiksi.»
»Mitäpä niistä on eukon myötäjäisistä! Suurentelee sitten vain niistä!»
vastusteli Jussi.
* * * * *
Niin he jatkoivat. Antti oli jo heittää koko yrityksen. Mutta kun he
tulivat tiehaaraan ja Antti jo laskeutui kärryistä, puhui Jussi:
»Sitä minä tässä ajattelin, että kun sinä nyt muutenkin sinne
Hyväriselle olet menossa, niin jos tuota sitten kysyisit sitä tyttöä...
Kun häntä nyt niin hierot minulle.»
»Ka saapihan tuota ottaa puheeksi!... Vaikka eipä minusta ole
puhemiestä», lupasi Antti. Hetken kuluttua lisäsi Jussi:
»Eipähän tuo ota, jos ei annakaan... Enkä minä häntä muuten, vaan kun
sinä tässä rupesit sitä niin kovasti tahtomaan ja tyrkyttämään.»
Mutta Antti puolusteli nyt itseänsä väittäen:
»Enhän minä semmoista ajatellut. Muuten vain tuli puheeksi se Hyvärisen
tyttö, siitä kun akat puhuvat ja kehuvat sen olevan riskin työihmisen.»
Asia oli sovittu. Jussi tarjosi tupakkakukkaronsa ja sanoi:
»Pane siitä!»
Ja kun Antti latasi piippuansa selitti hän:
»Tulisit sitten sanomaan, jos se suostuu tulemaan. Niin mennään sitten
yhdessä ostamaan Joilta kihlakompeet ja vähän muutakin parempaa.»
Antti siihen lupasi vain:
»Ka saapihan tuota tulla... Setolkkaremelin mahanauha näkyy höltyneen»,
lopetti hän, korjaten kirvonnutta mahavyötä.
* * * * *
Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa
vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki
painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli
itseksensä:
»Pahoja säleitä on lähtenyt selästä... Tottapa ne eivät ole sitä ennen
painamista hyvästi hautoneet... Mutta terve se näkyy sisästä olevan.»
Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi
lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä
lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista,
tyttö, huusi:
»Ihalainen tulee!»
»Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta.
Tyttö selitti:
»Se, jolla on hyvin suuri nenä... Semmoinen kuin Vatasen Jussilla.»
»Vai se se tulee!» lausui siihen emäntä.
Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen.
Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa.
Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki
näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja
työntäytyi tupaan.
Hän oli jo istuutunut, syläissyt ja kotiutunut, kun hoksasi kysyä
Hyväriseltä:
»Mistä sinä tuon luokkituomen löysit?»
»Matikaisen rajaltahan se sattui silmiin pistämään... Kuuluuko sitä mitä
sinne Murrolle päin?» oli vastaus.
»Eipä tuota mitään... Satanut on vain vähin erin», selitti Antti, ja
emäntä kysyi:
»Terveenäkös se Anna Liisa yhä elää?»
Antti sytytti jo piippuansa ja samalla selitti:
»Eihän tuo ole mitään erikoisempaa valittanut... Pellavia se aikoo
ruveta loukuttamaan.»
»Vai jo se pellavia!... Tuliko monta roivasta?» jatkoi emäntä, ja Antti
vastasi:
»Eiköhän niitä liene tullut siinä kahta roivasta enemmän kuin viime
vuonna.»
»Ähää!... Vai kahta!»
»Kahta!»
* * * * *
Nyt oltiin ääneti. Hyvärinen veisteli reen jalasta, Antti mietti jo
miten alottaa kosimisen. Hän olikin saamaisillansa puheen päästä kiinni,
kun Hyvärinen sotki sen:
»Ka olisihan siinä pölkyssä ollut talon tupakoita... Mitä sinä omistasi
panit!»
»Samapahan tuo on!» murahti Antti ja painautui hautomaan kosimispuheen
alkua. Syntyi pitempi vaitiolo. Lapset rähisivät. Emäntä asetteli niitä:
»Ettekö te sikiöt ole siinä kunnollanne vieraan aikana!»
Sitten polki hän rukkinsa aika hurinaan ja lappoi kuontalosta torven
täydeltä tappuraa rullalle solumaan.
* * * * *
Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen
alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille
puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut
hyvän alun.
Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuansa
savut, sanoi hän:
»Jo se kuuluu se Makkosen imisä sika porsineen!»
»Vai jo se teki porsaat!» tokaisi Hyvärinen.
»Jo... Perjantaina on tehnyt», vahvisti Antti.
»Montakohan tuo teki», uteli nyt Hyvärinen.
»Kymmenenhän se on. Täyden luvun on tehnyt.»
Emäntä oli pysäyttänyt rukkinsa ja kysyi:
»Ovatkohan ne kaikki imisiä?»
»Niin nekö Makkosen porsaat?»
»Ne.»
»Viisi kuuluu olevan imisää ja loput eikö nuo liene urosia.»
»Vai viisi on imisää ja viisi urosaa... On siinä porsasta!» ihmetteli
emäntä.
»Onhan siinä!» mukasi Anttikin, ja Hyvärinen ilmoitti:
»Se on sitä Ilmakosta tuotua Kohosen hyvää sikarotua.»
»Vai sitä se on!» murahti Antti. Emäntä huomautti:
»Pitää meidänkin saada sieltä yksi imisä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin
joutavat nuo pennut sitä syöttämään.»
»Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut», meni Antti
likemmä asiaansa.
»Sekö Jouhkolan Voutilaiselta ostettu?»
»Se.»
»Vai poiki se jo! Lehmisvasikankohan se poiki», tiedusti emäntä.
»Lehmis.»
* * * * *
Sitten taas oltiin ääneti, kunnes Antti valmistui jatkamaan:
»Onhan sillä Jussilla sitä karjaa... Viisitoista lypsävän häntää heiluu
olkikuvon edessä... On siinä maito poikineen siinä talossa.»
Tytär, Anna Kaisa nimeltään, oli pallistanut paidan helmaa ja katsahti
nyt Anttiin ikäänkuin jotakin aavistaen. Hyvärinen myönteli:
»Onhan se vankka talo Jussilla... Kymmenen puntaahan se yhtenäkin vuonna
sanoi voita myöneensä...»
Antti riemastui. Asia näytti luistavan. Hän lisäsi vauhtia:
»Kova puuhamieshän se Jussi on aina ollut... Eikä se sen
eukkovainajansakaan kanssa torasilla ollut.»
Emäntäkin jo höristeli korviansa. Anna Kaisa näytti syventyvän työhönsä.
Jo kysyi emäntä:
»Vieläköhän tuo Jussi aikoo uusiin naimisiin mennä, kun se Loviisa
vainaja kuoli?»
Nyt oli Antti jo ylpeä asiastansa. Hän ei enää aikonut Jussin puolesta
rukoilla. Jo kehaisi hän:
»Tokko tuo Jussi jokaisesta huolinee, vaikka kyllähän semmoiseen taloon
tulijoita olisi.»
Hän kopisti porot piipustansa, ja Hyvärinen ehätti nyt ajoissa
huomauttamaan:
»Siinä olisi tupakkapölkyssä ihan hakkajaisia.»
Antti alkoi työntää pölkystä tupakkaa piippuunsa väittäen toki:
»Olisivathan tässä omatkin välttäneet...»
»Ka sitävastenhan ne ovat siinä talonkin tupakat», kehotteli Hyvärinen,
ja emäntä jo tytärtä kehotti:
»Panisit, Anna Kaisa, tuossa pannun tulelle, kun on etäisiä vieraitakin
talossa.»
* * * * *
Sitten istuttiin. Anna Kaisa alkoi hääräillä kahvinkeittopuuhissa. Antti
jatkoi taas ylpeilyään:
»Sillä on nyt Jussilla hyväjuoksuinen tamma, jonka se on vaihtanut
Kettuselta.»
Ja kun hän luuli, että se ei vielä riittäisi, antoi hän lisää,
vahvistaen:
»Jo se on sen tamman saanut lakkaamaan häntäänsäkin viuhauttamasta. Saa
vaikka ohjaksien perillä räpsätä, niin ei vain pyöräytä takajouhiaan
tamma...»
»Vai niin on saanut opetetuksi.»
»Niin. Se on Jussi hyvä hevosmies. Aina se vain lempeydellä kohtelee
hevostaankin ja näitä muita luontokappaleitaan. Toratsun ruunankin ennen
vaihtoi pois, kuin rupesi ruoskaa antamaan», todisti Antti.
»Helläsydäminenhän se Jussi on», myönsi emäntäkin siihen.
»Hellä-... Ja semmoinenhan se on mies eukolleenkin minkä toinen
hevoselleen», murisi taas Antti, iloiten asian kulusta. Anna Kaisa
hääräili lieden luona posket punaisina.
* * * * *
Nyt oli jo Jussi valmiiksi kehuttu. Kahvi höyrysi pöydällä. Kun Antti
hörppi toista kuppia, tarttui hän jo asian juureen. Hän ilmotti:
»Vaikka eikö tuo Jussi vielä höynäytyisi uusiinkin naimisiin, jos
sattuisi sopivan saamaan.»
Sitten taas vaiettiin. Emäntä kehotti tytärtä:
»Olisit sinä saanut laittaa syömistäkin vieraalle!»
Puhuttiin taas Jussin talosta, sen nurmista ja metsistä. Sillä aikaa oli
ruoka valmistettu ja emäntä kehotteli:
»Ottaisit tuosta nyt, Ihalainen, tuota voita ja leipää! Ei tässä muita
särpimiä olekaan.»
Antti kopisteli porot piipustansa, työntäytyi pöydän taa ja vastusteli
sitä tehdessään:
»Eipä tässä olisi tarvinnut... Juur'ikäänpä lähdin siitä kotoakin ruuan
äärestä...»
»No parempihan on syönyttä syöttää», kehotteli isäntäkin. Emäntä kysyi:
»Vai ihan se Ihalainen ruuan äärestä! Huttuako se Anna Liisa keitti?»
»Huttua.»
Antti oli jo päässyt syönnin alkuun, kun emäntä vieläkin valitti:
»Eipä näistä meidän ruuista ole, kun ei ole mitään erityisempiä
herkkuja... Toisit nyt Anna Kaisa sitä palvattua sian lihaa...?»
Anna Kaisa kiirehti täyttämään pyynnön. Antilla oli mainio ruokahalu.
Syödessään hän vielä kehuskeli:
»Siinä Jussin talossahan se ei liha lopu kesälläkään. Kuusi sian jalkaa
riippui viime keväänäkin räystään alla palvaantumassa.»
»Onhan sillä Jussilla lihaa», täytyi Hyvärisen myöntää.
* * * * *
Ateria oli syöty. Oli taas puhuttu ja kehuttu. Tuli siitä lähtöaika.
Antti katseli jo lakkiansa ja huomautti:
»Sinne Anna Liisan luoksekin tästä olisi lähdettävä mennä
vääntäytymään.»
Silloin syntyi ällistys. Hyvärinen ja emäntä ja Anna Kaisa luulivat jo
erehtyneensä, tai vielä pahempaakin tapahtuneen: Antti Ihalaisen aivan
suotta aikojaan kehuneen Jussia. Oltiin ihan ääneti, veistettiin ja
kehrättiin. Anna Kaisa pyyhki pöytää, katse alas luotuna.
Mutta Antti kokoilikin vain voimiansa. Nyt oli hän valmis ja riemastutti
talon väen ilmottaen lähtöä tehdessään, lakki jo valmiina päässä:
»Semmoista asiaahan minulla olisi ollut, että jos tämä Anna Kaisa
suostuisi tulemaan sille Jussi Vataselle ihan myötämöisin.»
Sitten hän istui ja tupakoi. Ei kukaan tiennyt, kenen pitäisi vastata ja
mitä. Viimein täytti Hyvärinen sen tehtävän, sanoen veistäessään:
»Ka, oma asiansahan se on Anna Kaisan... Tehköön mitä tahtoo!»
Antti odotti kauvan ja rohkaistui lopulta:
»Mitäs se Anna Kaisa siitä asiasta arvelee?»
Mutta Anna Kaisaa ujostutti sanoa, mitä hän arveli. Emäntä riensi
silloin avuksi ja selitti:
»Mitä se nyt Anna Kaisa itse älyää semmoisesta asiasta ... kun Hyvärinen
kerran sanoi, niin eikö tuo sillä uskone.»
»Ka uskoohan se minun puolestani, mutta ettei se Jussi jäisi
epätietoisuuteen, niin olisi varmempaa, jos Anna Kaisa itsekin antaisi
suostumuksensa... Meillä oli ajatus lähteä sitten Jussin kanssa Joille
hakemaan kihlakompeita...»
Hän odotti nyt kunnes Anna Kaisa myönsi ujona:
»Ka, johan sen isä sanoi... Onhan tässä työväkeä minuttakin.»
»Onhan tässä!» myönsi Ihalainen, ollen jo pois menossa.