Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa
käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen
aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja
neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä,
niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme
alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki,
se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä
sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin.
Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun
luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien.
Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi
pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään
eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta
ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa,
seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin,
sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi
kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se
näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä
salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla
makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se
oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli
kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies,
mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli
mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi
pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin
vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas
rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet
olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti
heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti
tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri
oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä
kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa
elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka
kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta
tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja
hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen
kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä
piimäkuppi.
"Hän nukkuu."
"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa."
"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo."
Ukko käänteli hiukan kylkeään.
"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!"
Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.
"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?"
"Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta.
"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt,
lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"
"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa,
ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.
Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai
vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja
puhui rykien:
"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia
antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen,
vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin..."
"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista,
ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"
"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!"
Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja
sanoi vapisevalla äänellä:
"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en
tiiä!"
Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:
"Niin on pitkät miun pihani
kuin on pitkät pilven rannat,
niin on kolkko miun kotini
kuin on kolkko korven ranta,
korvess' on miun kotini,
kalliolla kartanoni,
aholla asuntosijani."
Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia
lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. —
Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa
vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä
uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta.
Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten
sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi
nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä
lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan
sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui
minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle
unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja
kaikua sielussani.
Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut
alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli
sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun
ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli
vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä
lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli
aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen
oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu
oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se
honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa,
kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu
ja elää.
Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton
melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli
elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä
kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa
tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä
oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.
Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se
liikahtanut eikä se puhunut mitään.
En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut
mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin
hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka
silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella
käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä
ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka
kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta
paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta
leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin
edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.