Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva,
koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä
suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja
siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen
juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se
oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta,
ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän
sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle
asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti
laskeutua autiolle asemasillalle.
Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää
päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko
matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun
savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja
paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan
vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.
Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi
vastaantulijoitakaan.
Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen
edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla,
mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä
taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa
katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä,
hämyisessä tunnelissa.
On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa
olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin
nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa
olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja
siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena
ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi
tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.
* * * * *
Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen
jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen,
pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on
painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat
äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät
yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi,
jäljellepäin.
Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota,
ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen
maaseutu jouluyön unta.
Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän
on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on
todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta
että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin
epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien,
laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa
olevan kyytiukon kanssa.
Kops...
Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä
hevostaan: no-no-no...
Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös
päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta,
täältä.
— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa,
selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?
Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja
jossakin liikutaan ovessa.
Jouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.