eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta
uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä että minä olin
sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani eivätkä rikostoverini tunteneet minua.
Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään
saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua
hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin
siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan
apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria
muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka
on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä
tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.
Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä
molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten
vanhojen flamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean
näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.
Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha
mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.
Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama
katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja
viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan
varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa
ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä
hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike
osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,
mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin
heidän puhettaan. Ensimäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimäinen laki kirjoitettiin
kiveen, merkiksi että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhettunut. Sillä kirjoittajan
käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa
muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:
_Ensimäinen tuomari:_ Laki on pysyväinen.
_Toinen tuomari:_ Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.
_Ensimäinen tuomari:_ Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.
_Toinen tuomari:_ Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuloksena se
on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.
_Ensimäinen tuomari:_ Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.
_Toinen tuomari:_ Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.
_Ensimäinen tuomari:_ Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.
_Toinen tuomari:_ Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,
mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.
_Ensimäinen tuomari:_ Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu!
Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen:
_Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in sæcula_.
_Toinen tuomari:_ Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät
elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa,
kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet
olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.
_Ensimäinen tuomari:_ Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä
lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses
ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä
vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.
_Toinen tuomari:_ Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Opastamaan
meille mikä on sallittua mikä kiellettyä eivät Zoroaster ja Numa
Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.
_Ensimäinen tuomari:_ Ensimäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus.
Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.
_Toinen tuomari:_ Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että
asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?
_Ensimäinen tuomari:_ Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria
vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.
_Toinen tuomari:_ Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu.
Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.
_Ensimäinen tuomari:_ Tuomarin ei ole tutkiminen ovatko lait oikeat,
koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä
oikein.
_Toinen tuomari:_ Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme
käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen
epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön,
mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.
_Ensimäinen tuomari:_ Lakien arvosteleminen ei sovi siihen
kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.
_Toinen tuomari:_ Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin
niitä lieventää?
_Ensimäinen tuomari:_ Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja
filosofeja.
_Toinen tuomari:_ Me olemme ihmisiä.
_Ensimäinen tuomari:_ Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle
istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu
jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.
_Toinen tuomari:_ Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta
vääryyttä.
_Ensimäinen tuomari:_ Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen
mukainen.
_Toinen tuomari:_ Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.
_Ensimäinen tuomari:_ Lakien alkuperuste on jumalallinen ja
vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta
jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä,
tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta
henki on häilyväinen.
_Toinen tuomari:_ Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin ja se
syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla
alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan,
tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut,
mutta henki on elävä. Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit
astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, kussa
heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa,
jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella
keskenään. Ensimäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:
— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä
on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen
päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa
ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien
alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja
ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä
niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava
meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä
ajattelet siitä, Rusko? Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi
olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa,
että hevosen valtakunta oli tuleva enemmin tai myöhemmin.
— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän,
kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä
tahtoisin, että hevosten lait olisivat hevos-ystävällisiä, se on:
hevosia ja hevosten parasta suosivia.
— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.
— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait
vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja
että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloinkun on
se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että
hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.
— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi
ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen
hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on
kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen
ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään
päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut
rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty
valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä
jumalallinen järjestys pysyy voimassa.
— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät
onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut,
eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?
— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi
Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa mikä tapahtuu. Se on hyvä.
Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää.
Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten
valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin,
säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja
asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.
— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla,
kun et ymmärrä että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei
hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen
hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.
HERRA THOMAS
Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan
ja kuului maakuntalaiseen pikku aateliin. Hän oli antautunut
virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada
kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita,
jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan
kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun kajoo mihinkä periaatteeseen,
löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan
mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan
uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.
Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä
asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa
tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti
luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa
antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas,
ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän
katsoi itsensä liian köyhäksi pitämään sitä yllä.
Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen
ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon
tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria
siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka
hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin että juuri hänen
kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan,
teki hänet epäinhimilliseksi ja välisti riisti häneltä kaiken
arvostelukyvyn.
Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus
synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja
selvästi saattoi nähdä että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa
uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin
vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta
oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää,
että sillä itsessään on ansionsa ja hyveensä, että se on sovittavaa.
Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle
tulevaa, joka on rikkonut.
Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä että hän oli niin hyvä. Ollen
tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja
maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi
pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta
ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän
johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa
takia hän oli heltymätön.
Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin
epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen
mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä
kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen
käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys
koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän
minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri
oli rakennettu hänen virkapiiriinsä: jotain valkeaa, siistiä,
mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään ja vartia keskellä
vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet
hulluja tehdäkseen.
Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän
keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat
hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko
tylsämielinen tai raivohullu.
Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä
noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli,
että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja
hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: "Ollen saattanut heitä
taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden
kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän."
Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden
erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat
siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset
olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti
paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa
siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan
tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan
säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin,
ja yltyleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.
Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut
intohimojaan, jos hän olisi tiennyt mitä intohimot olivat. Mutta nyt
hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista
laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavaksi nämä jumalatonta
koulua vastaan tehdyt valitukset, ja hän ei huomannut omaa ylen suurta
alttiuttaan niitä ajamaan.
Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja
äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla
oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä
tuloksia.
Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat
hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden
kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin että
heillä kaikilla oli sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat
toisiinsa ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo
lapset, jotka ensimäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä
ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja
sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan
tulikuumalle rautakamiinille.
Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista
menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti,
ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin
hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi
häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja
opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.
Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen.
Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan
varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset
viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään
kissan-naukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui
kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: "Hoi, pempunpaistaja!" ja
nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.
Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän
ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa
yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä
siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan
kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään
Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.
Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille,
mistä se johtuu että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut
tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas
vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana
juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta
hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin
haitannut oikeuden säällistä menoa.
Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.
— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?
— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni
istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: "Kas tuolla menee
Soquardot!"
— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne
huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan
osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?
— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
"Kas, tuolla menee Soquardot!" Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
"Tosiaankin! Se on Soquardot!"
— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: "Kello kuusi iltapäivällä
aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin
elein."
Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli
päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne
kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja
sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.
— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne
annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan
omaa?
Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:
— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin
uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä
tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että
tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos
virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse
sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi että
todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat
ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä
virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kuin se ei ole
ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei
teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa
oikeustutkinto toimitaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää,
jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään
todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen,
vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy
hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis
tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet,
joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa
samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin
pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin
pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä
välttäisi rangaistuksen.
— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen
tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.
— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en
ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea
käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella
protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat
valantehneitä virkamiehiä.
— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että
todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä
ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse
käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää
tämä päivätyöläinen teidän sananne: "epäilyttävät eleet?"
Hän vastasi innokkaasti:
— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä
vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs
todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen
laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta,
kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle
toistamiseen, kehotettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta
huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään.
Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan
velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen
lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehotin todistajaa
kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä kun hän laski kynän
paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:
"Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin
sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!"
— No, mitä hän vastasi?
— Hän vastasi surkean näköisenä: "Herra tuomari, te olette oppineempi
kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on
kirjoitettava."
— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa
hyvin täyttämistä, varoo kaikkea mikä veisi harhaan. Uskokaa minua,
herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.