Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan
jäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä
tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja
oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi,
joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi.
Vihdoin poliisi avasi suunsa:
— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! ... Ja mitä se
hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata tyhmillä sanoilla... Minä kehohan teitä uudestaan
menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille
sateeseen ja pimeyteen.
PUTOIS
I
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli
neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää...
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Vilhuva katse.
— Pieniä ryppyjä ohimolla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...
— Joka hänellä oli julma.
— Hänen äänensä oli laahaava...
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu".
Alottakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt
mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin
katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän
sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa,
enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi
hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"... Hän ajatteli täten
siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja
kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi
ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin
taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on
taas pujahtanut täällä."
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...
— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi?
Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä
lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen
talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät
rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan
vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir
nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja
joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli
sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään.
Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva
Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai
sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se
oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli
vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa.
Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi ei enää ikinä ottavansa
kuuleviin korviin rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti
keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä näihin kieltoihin, mutta
tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut
valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti
ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän
kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: "Luojan kiitos, että Zoé on
saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin."
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä
päivänä sanomaan äidillemme: "Ystäväiseni, odotan teitä varmasti
sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa." Äitimme,
jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän
kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei
ollut olemassa. "Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on
mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi."
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta
villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusamet osoittivat
olevansa ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä
tulevansakaan sen tuttavuuteen.
"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?"
"Työhön puutarhaamme."
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon
hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri
ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka
epätodennäköinen hänen esteensä oli.
"Tuo mies", sanoi rouva Cornouiller, "voi yhtä hyvin tulla työhön
teidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on
parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina."
"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä."
Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat
syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan
kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin
olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan
myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?"
"Putois", vastasi äitini arvelematta.
Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva
Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:
"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen
aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?"
"Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä
hän milloinkin on työssä."
"Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota
liioin häneen, ystäväiseni."
Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.
II
Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle
keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:
— Puhuimme juuri hänestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä
puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä
pitäin hän on ollut toiminnassa.
— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornettilasiaan.
— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria.
Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: "Minä odotan puutarhuria." Ja
puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.
— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun
häntä ei ollut olemassa?
— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.
— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin
halveksivasti.
— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti
talon isäntä! Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan
ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne
ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja, joilla on
syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot,
joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet
kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin,
vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin,
ajatelkaa vain ikuista mytologiaa. Putois on myytiilinen henkilö, tosin
vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri,
joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä,
havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaens'in taulussa
ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen
ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat
ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu
suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja karakteria. Hän syntyi liian
järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea
ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka
kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän
osoittamaan teille Putois'n todellista luonnetta.
— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin. Ja herra Bergeret jatkoi
kuvaustaan:
— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa
asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen
ei laisinkaan sisällä substansia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin
ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.
— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman
attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista
enää kuka, on joskus sanonut: "Minä olen se, joka on." Antakaa
huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo
tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti.
Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla
ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut
olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa,
ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.
— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian
itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla
määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.
— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.
— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.
Ja hän pyysi herra Bergeret'n puhumaan Putois'sta.
Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.
— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia
vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä.
Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä
oveluudeltaan.
— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.
— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.
— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan,
mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen,
joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia,
kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että
Putois'lle on tehty vääryyttä.
Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti
paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi
harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin
hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö
hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin
omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat
vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli,
että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa
Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä
onhan tapana että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki
jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja
pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.
"Pidän kyllä silmät auki", sanoi hän itselleen, "ettei Putois saa
vetelehtää eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja
kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia
työssään kuin muut kunnolliset työmiehet."
Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:
"Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa."
Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään.
Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti
Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli
johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan
taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.
"Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?"
"Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen..."
"Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole
niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin
työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua
minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle
vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan."
Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei hänellä
ollut mitään vasituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua. "En
ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen että hän tahallaan
piilotteleikse..."
Olisiko hän voinut puhua todempaa?
Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän
epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa
tiedusteluilta, pelosta että menettäisi hänet tai saattaisi hänet
vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko
maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä
hyvin perusteltuja kuin tämäkin.
— Se on toden totta se, sanoi Pauline.
— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.
— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas,
kuinka eräänä päivänä sanoit: "Madame Roland oli hyvin yksinkertainen
vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta että jos hänen
omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä
myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita."
— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n
historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?
— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.
— Sitä en saata huomata.
Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi
tyttärelleen:
Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä
maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä
varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden
mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä
pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille
oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta?
Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään,
että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.
Hän ei kuitenkaan hellittänyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta
sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan,
tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme
vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan.
Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.
"Tuon nimen olen kuullut", sanoi kyökkipiika, "mutta en vain yhtään
muista hänen muotoaan."
"Putois! — tietystikin minä tunnen hänet", sanoi radanvartia, raapien
korvallistaan. "Mutta en osaa sanoa, kuka hän on."
Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkanto-virkailija. Hän
ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä
23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.
Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni
työhuoneeseen.
"Olen nähnyt Putois'n!"
"Oh, niinkö?"
"Olen nähnyt hänet."
"Luuletteko niin?"
"Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän
poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä."
"Oliko se varmasti hän?"
"Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen,
maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä."
"Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen", sanoi isäni.
"Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän
kääntyi katsomaan."
"Se on juuri se tapa", sanoi isäni, "jota etsivät poliisit
käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä
tavoittaessaan."
"Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän
Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän
näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun
olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka
näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas
ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on
pettämätön merkki."
"Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?"
"Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret,
jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin
älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa
toiset lukot joka oveen."
Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio,
että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei
voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja
kutsuttiin Monplaisiriin, ja se minkä he saivat selville vahvisti rouva
Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat
tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti
yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei
merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä
kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli
korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe
saavansa talteen sen veitikan.