Rakas äiti.
Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von
Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa.
Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin
hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen,
jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu
olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen
Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin;
Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa
panimonjohtajan.
Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti:
miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut
tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole
tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja
kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun
isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette
ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää?
Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään
kiinni ja on kypsynyt.
Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he
ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme,
Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat
seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka
kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää
toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin
läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra
hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja
muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat
aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska
hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin
puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi
minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra
Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan
ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan
puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä
on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa
poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni
Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin
silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat
pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat
toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan
yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen
näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole
siitä millänsäkään.
Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin
pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla
kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.
Kun me menemme kutsuihin, esimerkiksi Kesselmeyerille tai konsuli
Goudstikkerille, joka asuu Alsterdammin varrella, tai senaattori
Bockille Rathausstrasselle, täytyy meidän ottaa vuokrahevonen. Olen jo
monta kertaa pyytänyt Grünlichiä hankkimaan vaunut, sillä ne olisivat
tarpeelliset täällä maalla. Hän on myös puolittain luvannut sen
minulle, mutta hän ei, ihmeellistä kyllä, ylimalkaan lähde mielellään
minun kanssani vieraisille. Eikä hän ilmeisestikään pidä siitä, että
puhelen toisten kanssa. Voisiko hän olla mustasukkainen?
Huvilamme, josta jo olen kertonut sinulle perinpohjaisesti, rakas
äiti, on todellakin hyvin kaunis ja on käynyt yhä kauniimmaksi kun
olemme hankkineet uusia huonekaluja. Alakerran salonkia vastaan
sinulla ei voisi olla mitään muistuttamista: se on ylt'yleensä
ruskeata silkkiä. Viereisessä ruokasalissa on hyvin kaunis
seinälaudoitus; tuolit ovat maksaneet kukin 25 sievoista markkaa.
Minä istun orvokkihuoneessa, jota käytetään arkihuoneena. Ja sitten
siellä on vielä tupakka- ja pelihuone. Saliin, joka täyttää toisen
puolen yläkertaa eteisen vastakkaisella puolella, on pantu keltaiset
ikkunaverhot, ja se näyttää nyt erittäin hienolta. Yläkerrassa
ovat makuu-, kylpy-, pukeutumis- ja palvelijainhuoneet. Keltaisten
rattaiden ajajana meillä on pieni ratsaspalvelija. Olen jotakuinkin
tyytyväinen molempiin naispalvelijoihin. En tiedä, ovatko he aivan
rehellisiä, mutta eihän minun tarvitse ajatella joka lanttia, Luojan
kiitos. Sanalla sanoen: kaikki on nimemme mukaista.
Mutta nyt tulee tässä vielä eräs asia, rakas äiti, tärkein kaikista,
olen säästänyt sen kirjeen loppupäähän. Joku aika sitten minusta
tuntui niin merkilliseltä, tiedätkös, en ollut oikein terve enkä
oikein kipeäkään. Tilaisuuden sattuessa kysyin neuvoa tohtori
Klaassenilta. Hän on aivan pikkuruikkuinen herra, jolla on suuri
pää ja siinä vielä suurempi hattu. Hän pitää aina ruokokeppiään,
jonka päässä on pyöreä luulevy, pitkää poskipartaansa vasten, joka
on melkein kirkkaan vihreä, koska hän on jo monta vuotta värjännyt
sitä mustaksi. Olisitpa nähnyt hänet! Hän ei vastannut lainkaan,
kohensi silmälasejaan, räpytteli punaisia silmiään, nyökkäsi minulle
potaattinenällään, hihitti ja tarkasti minua niin häikäilemättömästi,
etten tiennyt mitä tehdä. Sitten hän tutki minut ja sanoi, että kaikki
järjestyisi mitä parhaiten, minun tuli vain juoda kivennäisvettä,
sillä minä olin ehkä hiukan heikkoverinen. — Voi äiti, ilmoita
se rakkaalle isälle hyvin varoen, jotta hän voisi kirjoittaa sen
sukupapereihin. Ensi tilassa saat kuulla lisää!
Sano isälle, Christianille, Klaralle, Thildalle ja Ida Jungmannille
sydämelliset terveiseni. Olen äskettäin kirjoittanut Thomakselle
Amsterdamiin.