Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat
Ja helmet, itkemät ikilaulikon,
Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee
Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa
Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,
Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi
Emoltaan armaalt' aikana lapsuuden.
Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa
Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,
Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki
Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.
Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää
Kirkastain oksat kuusikon korkean,
Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu:
«Kas enteet uuden aamusen alkavan!»
Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi,
Ja juottuu sipru toisehen sipruseen,
Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta:
Sill' ompi muoto kaunihin kanteleen.
«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä,
Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan,
Ja taaskin yltyy valkea rakkauden,
Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.
Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,
Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy;
Alaisimelle ahkeran innon hän jo
Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:
Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa
Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö
Ja huokaamatta, taukoamatta takoo,
Jott' ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.
Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa
Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään --
Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki,
Ei tunnu pihtien pitämistäkään.
Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,
Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:
Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt,
Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon.
Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo
Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie,
Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa
Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»