Lähdimme palatsista juuri silloin kun keskieteiseen hyökättiin,
sveitsiläiset peräytyivät verkalleen kuninkaan huoneistoja kohden ja
huoneista ynnä käytävistä huudettiin:
»Sveitsiläisten käsketään luopua aseistaan!»
Tämä teos on varmaankin viimeinen, jonka kirjoitamme tästä hirveästä
aikakaudesta. Mikäli kuvauksemme jatkuu, poistumme maaperältä, jolla
olemme liikkuneet, palaamatta sille enää milloinkaan. Se oikeuttaa
meidät esittämään lukijoille tämän ratkaisevan päivän kaikkine
yksityispiirteineen. Siihen meillä on sitäkin suurempi oikeus, kun
teemme sen ennakkoluulottomasti, vihatta ja puolueettomasti.
Lukija on astunut Royale-pihaan marseillelaisten perässä. Hän on
seurannut Billotia savuun ja tuleen ja nähnyt hänen yhdessä Pitoun,
vainajien parista nousseen verisen haamun, kanssa nousseen portaitten
yläpäähän, minne jätimme heidät toistaiseksi.
Tästä hetkestä alkaen Tuileriein palatsi oli vallattu.
Mikä synkeä henki oli sanellut tämän voiton?
Kansan viha, vastattaneen. Epäilemättä. Mutta kuka johti tätä vihaa?
Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen
upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen
Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä —
elsassilainen Westermann.
Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen
riehuessa?
Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa
asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan
hetki on lyönyt.
Hänen nimensä oli _Westermann, laskevan auringon mies_.
Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen
milloinkaan enää nousematta.
Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä
hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle,
aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua
varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka
täydensi Santerren Westermannilla?
Sen teki Danton.
Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan?
Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!
Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei
todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli
epäluulon alaisena pidätetty.
Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään,
sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä
tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä
tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi
vangille: »Tule!»
Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä,
että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät
vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä
maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!
Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien
vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä
kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista
sarastusta.
Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla
huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.
Se tuuli oli Westermann, ja myrsky oli Santerre, kansan jättimäinen
ilmennys.
Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki,
oli kaikkialla.
Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen
esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa
selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion
ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein
portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.
Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset
sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät
pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet
heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme
heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän
ruumiistaan.
Kun saapui tieto, että kuningas oli lähtenyt palatsista, kerääntyivät
ne kaksi-kolmesataa aatelista, jotka olivat tulleet kuolemaan kuninkaan
kanssa, kuningattaren henkivartijasaliin neuvotellakseen, olisiko
heidän nyt, kun kuningas ei enää ollut paikalla kuollakseen heidän
kanssansa, kuten oli juhlallisesti luvannut, kuoltava ilman häntä.
He päättivät, että koska kuningas oli mennyt kansalliskokoukseen, hekin
lähtisivät sinne liittyäkseen kuninkaan saattueeseen.
He keräsivät kaikki sveitsiläiset, jotka tavattiin, lisäksi
parikymmentä kansalliskaartilaista, ja viiden sadan miehen vahvuisena
joukkona he laskeutuivat puutarhaan.
Käytävän sulki ristikkoportti, jota sanottiin kuningattaren portiksi.
Sen lukko aiottiin murtaa, mutta lukko kesti.
Joukon väkevimmät alkoivat kiskoa irti ristikkokankea ja onnistuivatkin
yrityksessään. Mutta näin syntyneestä aukosta pääsi ulos vain mies
kerrallaan.
Oltiin noin kolmenkymmenen askelen päässä Royal-sillan ristikkoportille
sijoitetusta pataljoonasta.
Ahtaasta aukosta pujahti ulos ensiksi kaksi sveitsiläistä. Molemmat
suistuivat maahan, ennenkuin olivat astuneet neljääkään askelta.
Kaikkien toisten täytyi hypätä heidän ruumiittensa yli.
Joukkoa vastaan tuiskahti luotisade. Mutta koska sveitsiläisten
helakanväriset asetakit tarjosivat hyvän maalitaulun, osuivat luodit
etupäässä juuri heihin. Kun kaksi aatelismiestä sai surmansa ja yksi
haavoittui, kaatui samaan aikaan kuusi-seitsemänkymmentä sveitsiläistä.
Surmansa saaneet aatelismiehet olivat de Carteja ja de Clermont
d'Amboise. Haavoittunut aatelismies oli de Viomesnil.
Marssiessaan maneesille päin joukko sivuutti erään vartioston, joka oli
sijoitettu puiden alle laituripengermälle. Vartiosto tuli esille ja
laukaisi kiväärinsä: kaksikymmentä sveitsiläistä kaatui.
Pakeneva joukko, joka kahdeksallakymmenellä askeleella oli menettänyt
kahdeksankymmentä miestä, suuntasi kulkunsa Feuillants-portaille.
Choiseulin herttua näki heidät kaukaa ja juoksi miekka kädessä heitä
turvaamaan, uhmaten Royal- ja Tournant-siltojen tykkejä.
»Kansalliskokoukseen!» huusi hän.
Ja arvellen, että häntä seurasivat ne neljäsataa miestä, jotka vielä
olivat hengissä, hän riensi edellä käytäviin ja saapui portaille,
joista pääsi istuntosaliin. Alimmalla portaalla hän tapasi Merlinin.
»Mitä te täällä, onneton, paljastettu miekka kädessä?» sanoi hänelle
kansanedustaja.
Herttua silmäili ympärilleen: hän oli yksin.
»Pankaa miekka tuppeen ja menkää kuninkaan luokse», kehoitti Merlin.
»Vain minä olen nähnyt teidät, kukaan siis ei ole nähnyt teitä.»
Kuinka oli käynyt joukon, jonka herttua oli luullut seuranneen jäljestä?
Tykki- ja kiväärituli oli ravistellut sitä kuin pyörretuuli kuivia
lehtiä ja ajanut sen Orangerie-pengermälle. Siellä pakenijat hyppäsivät
Ludvig XV:n torille ja suuntasivat askelensa Garde-Meublea kohden,
päästäkseen sitä tietä bulevardeille tai Champs-Elyséesille.
Herra de Viomesnil, kymmenkunta aatelismiestä ja viisi sveitsiläistä
pujahtivat Venetsian lähetystötaloon, joka oli Saint-Florentin-kadun
varrella ja jonka portin he huomasivat olevan auki. He pelastuivat!
Mutta muu joukko pyrki Champs-Elyséesille.
Ludvig XV:n patsaan juurelta jyrähti kaksi tykinlaukausta, ja niiden
haulipanokset hajoittivat joukon kolmeen ryhmään.
Yksi ryhmä pakeni bulevardeille ja kohtasi matkalla santarmiston, joka
oli tulossa Capucines-piirin pataljoonan kanssa.
Pakolaiset luulivat pelastuneensa. Herra de Villiers, santarmiston
entinen ajutantti, juoksi kädet koholla muuatta ratsumiestä kohden ja
huusi: »Apuun, ystävät!»
Ratsumies tempasi pistoolinsa ja ampui hänen päänsä puhki. Tämän
nähdessään kolmekymmentä sveitsiläistä ja yksi aatelismies, joka oli
entinen kuninkaan hovipoika, pakenivat meriministeriön taloon. Siellä
he neuvottelivat, mitä olisi tehtävä.
Sveitsiläiset päättivät antautua ja nähdessään kahdeksan sanskulotin
lähestyvän he laskivat kiväärit jalalle ja huusivat: »Eläköön kansa.»
»Haa, petturit!» vastattiin heille. »Te antaudutte, koska huomaatte
olevanne satimessa. Te huudatte eläköötä kansalle, koska luulette sen
huudon pelastavan teidät! Ei, ei armoa!»
Ja samassa kaksi sveitsiläistä kaatui, toinen piikin lävistämänä,
toinen luodin surmaamana.
Heti katkaistiin heidän kaulansa, ja päät pantiin kahden piikin kärkeen.
Sveitsiläiset raivostuivat kahden toverinsa surmaamisesta, kohottivat
jälleen kiväärinsä ja laukaisivat kaikki yhtaikaa. Kahdeksasta
laukauksesta seitsemän kaatui kuolleena tai haavoittuneena. Sitten
sveitsiläiset ryntäsivät isoon porttikäytävään suojaa hakeakseen, mutta
joutuivat tykinsuun eteen.
He peräytyivät. Tykki siirtyi sitä mukaa. Miehet kasaantuivat pihan
nurkkaan. Tykki käännettiin, sen piippu suunnattiin miehiin päin ja
laukaistiin. Kahdeksastakolmatta kaatui kolmekolmatta.
Savun sokaistessa laukaisijain silmät aukeni pieni portti viiden
jäljelle jääneen sveitsiläisen ja entisen hovipojan takana.
Kaikki kuusi syöksyivät sisään tästä portista, joka heti sulkeutui
heidän jälkeensä. Isänmaanystävät eivät huomanneet tätä salaluukun
tapaista porttia, joka oli riistänyt heiltä kuusi uhria. He luulivat
surmanneensa kaikki ja poistuivat, laahaten tykin mukanaan ja huutaen
voittoaan.
Toisessa ryhmässä oli kolmisenkymmentä sotilasta ja aatelismiestä.
Sitä johti Forestier de Saint-Venant. Champs-Elyséesin sisäänkäytävän
kohdalla miesjoukko saarrettiin kaikilta tahoilta. Päällikkö tahtoi
myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Kolmenkymmenen miehensä
etunenässä, hänellä miekka kädessä, miehillä pistinkiväärit, hän
ryntäsi kolmesti kokonaista pataljoonaa vastaan, joka oli sijoittunut
patsaan juurelle. Näissä kolmessa hyökkäyksessä hän menetti viisitoista
miestä.
Viidentoista eloon jääneen kanssa hän yritti päästä erään aukeaman
yli ja sitä tietä Champs-Elyséesille. Yhteislaukaus kaatoi häneltä
kahdeksan miestä. Seitsemän jäljelle jäänyttä hajaantui eri suunnille.
Heitä ajettiin takaa, ja santarmisto hakkasi heidät maahan.
Herra de Saint-Venant etsi suojaa Ambassadeur-kahvilasta. Silloin
muuan santarmi karautti ratsunsa hyppäämään yli ojan, joka erotti
jalkakäytävän kadusta, ja ampui pistoolilla poloista päällikköä selkään.
Kolmas ryhmä, jossa oli kuusikymmentä miestä, ohi päässyt
Champs-Elyséesille ja suuntasi kulkunsa Courbevoieen vaistomaisesti,
kuten kyyhkyset lentävät lakkaansa ja lampaat pyrkivät tarhaansa.
Courbevoiessa sijaitsivat näet kasarmit.
Ratsastavan santarmiston ja kansan ympäröimänä tätä ryhmää lähdettiin
kuljettamaan kaupungintaloon, missä heidät luultiin saatavan turvaan.
Pari-kolmetuhatta raivopäätä, jotka olivat sulloutuneet Grève-torille,
riisti vangit saattajiltaan ja teurasti heidät.
Muuan nuori aatelismies, ritari Charles d'Autichamps, pakeni palatsista
Echelle-kadulle, pistooli kummassakin kädessä. Pari miestä yritti häntä
vangita. Hän ampui molemmat. Rahvas otti hänet kiinni ja laahasi häntä
Grève-torille, missä aiottiin hänet juhlallisesti teloittaa.
Mutta miehen onneksi unohdettiin tutkia hänen taskunsa. Hyödyttömien
pistoolien tilalla, jotka hän oli viskannut menemään, hänellä oli
veitsi. Hän väänsi sen auki taskussaan ja odotti sopivaa hetkeä sitä
käyttääkseen. Kun hän saapui kaupungintalon edustalle, surmattiin
siellä paraikaa vangiksi saatuja kuuttakymmentä sveitsiläistä. Tämä
näky kiihdytti niiden uteliaisuutta, jotka vartioivat nuorukaista. Hän
iski veitsellään kaksi lähinnä seisovaa miestä kuoliaiksi, pujahti
sitten väkijoukkoon kuin käärme ja katosi.
Ne sata miestä, jotka saattoivat kuningasta kansalliskokoukseen ja
jotka Feuillants-pihalla riisuttiin aseista, ne viisisataa, joiden
vaiheet juuri olemme kertoneet, ne harvat pakolaiset, jotka, kuten
Charles d'Autichamps, pelastuivat kuin ihmeen avulla, olivatkin ainoat,
jotka pääsivät pois palatsista.
Kaikki muut oli surmattu, mikä eteisessä mikä portailla, mikä
sisähuoneissa tai kappelissa.
Yhdeksänsataa ruumista, aatelismiesten ja sveitsiläisten, virui
Tuileriein seinien sisällä!