Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset,
kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja
että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta
neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa
Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin
voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.
Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten
päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua,
eikä sen tulta kyetty vaientamaan.
Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin
millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta
silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön
kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla
Louvren kokoelmasalin ikkunasta..
Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista
hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen
vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin.
Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti
paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi
taistelematta.
Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja
poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä
he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti
hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin
orjina.
Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista
nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei
ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan
tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan
neljän vuosisadan kuluessa.
Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan
yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen
kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta
jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta
ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua
Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston,
jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli
hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.
Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen _Käy päinsä_.
Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta
raehauleilla panostettua pientä tykkiä.
Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiina
Carrousel-aukiolla.
Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset
laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä
ja laukaisivat.
Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti
takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja
haavoittunutta Carrouselin kiville.
Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä,
syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan,
joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä
Flora-paviljonkia ja laiturikatua.
Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi
sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä
Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt
hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan.
Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon,
ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.
Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät
hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat
tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui
Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi
kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.
Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä
tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.
Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he
kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä
ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.
Ensin piti tukehduttaa jälkimmäisten kiväärituli.
Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan
kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät
rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.
Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin
tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.
Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset
virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.
Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi
poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.
Siellä iski teräs teräkseen, tuli vastasi tuleen.
Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi
rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta
nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.
Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta
elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.
Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan
kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä.
Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa.
Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme
neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta
tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.
Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja
kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta
suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä —
tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään
vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa
suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä
suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka
jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.
Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka
kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.
Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin
ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja
huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa
syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.
Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä,
muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.
Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo
keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä
tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui
taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki
ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa
syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.
Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja
saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän,
sveitsiläisten aseitten, eteen.
Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen,
jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään
porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin
portailla kahdeksankymmentä ruumista.
Äkkiä kajahti palatsin huoneista ja käytävistä huuto:
»Kuningas käskee sveitsiläisten lopettaa ammunnan »
Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.
Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja
mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä
piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.
Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja
kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja
piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä
ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja
kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa
oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.
Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa
puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle,
heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään
päällä ja huusi iloisena:
»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa
kruununprinssi!»
Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen
ajatuksensa heti Charnyyn..
»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani,
kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle
kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»
Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.
Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa
siirtyivät ministerien istuimille.
Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt
suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan
onnettomuuden kunnioittamista.
Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.
»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni
suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa
turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»
»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana,
»voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat
vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain
mukaisia hallintoelimiä.»
Kuningas istuutui.
Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien
kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset
ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka
olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.
Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt
malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:
»Sveitsiläiset tulevat! Meidät on saarrettu!»
Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet
kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen
kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten
kuin ranskalaisten kuningas.
Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat,
parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat
kätensä ja huusivat:
»Mitä tapahtuneekin, me vannomme elävämme ja kuolevamme vapaina!»
Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan.
He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin
myrskyvihuri heidän päänsä yli.
Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli
vaikuttanut ylevältä.
Neljännestuntia myöhemmin kuului uusi huuto:
»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen
surmatakseen kuninkaan!»
Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään
vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin
äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti.
Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä
kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.
»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni.
»Missä on kuninkaan määräys?»
Kansalliskokouksen läheteillä ei ollut kirjallista määräystä.
»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain
kuninkaalle annan sen takaisin».
Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli
ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.
»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se
kuninkaan tahto?»
»On», vastasi Ludvig XVI, »luovuttakaa aseenne kansalliskaartille. En
halua, että teidänlaisenne urheat miehet tuhoutuvat.»
Dürler painoi päänsä, huoahti ja poistui, mutta ovelta hän sanoi
noudattavansa vain kirjallista määräystä.
Silloin kuningas kirjoitti paperilapulle:
»Kuningas käskee sveitsiläisten luopua aseistaan ja vetäytyä
kasarmeihinsa.»
Sitä käskyä toistettiin Tuileriein huoneissa, käytävissä ja portailla.
Kun tämä määräys tyynnytti kansalliskokousta jonkun verran, soitti
puheenjohtaja kelloa.
»Neuvotelkaamme», sanoi hän.
Mutta silloin muuan edustaja nousi tuoliltaan ja huomautti, että
perustuslain se ja se kohta kielsi neuvottelun kuninkaan läsnäollessa.
»Se on totta», myönsi Ludvig XVI, »mutta minne voimme mennä?»
»Sire», vastasi puheenjohtaja, »voimme tarjota teille
_Logographe-lehden_ aition, joka on tyhjä, sillä lehti on lakannut
ilmestymästä».
»Hyvä on», sanoi kuningas, »olemme valmiit siirtymään sinne».
»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas _Logographen_
aitioon».
Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar
ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat
tulleetkin, ja joutuivat käytävään.
»Mitä on tuossa permannolla?» kysyi kuningas. »Se näyttää vereltä!»
Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat
veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat
permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja
niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.
Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas
kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.
»Madame, astukaa sisään», kehoitti hän.
Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän
parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin.
Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon
kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.
»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla
äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra
Mandatin pää!»
Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet
sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen _Logographen_ aitioon
aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin
kuninkaallinen perhe.
Ruumis vietiin nyt pois ja kuninkaallinen perhe astui aitioon.
Sen lattia aiottiin pestä ja kuivata verestä puhtaaksi, mutta
kuningatar teki kieltävän kädenliikkeen ja istuutui ensimmäisenä.
Kukaan ei huomannut, että hän päästi kenkiensä paulat ja painoi
vapisevat jalkansa yhä lämpöiseen vereen.
»Ah, Charny, Charny», kuiskasi hän, »miksei minunkin vereni vuoda
täällä viimeiseen pisaraan saakka yhtyäkseen ikuisesti sinun
vereesi...!»
Tornikello löi tällöin kolme kertaa.