Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä
kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo,
koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.
Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä
huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä.
Niinpä hän seurasi Weberiä.
Kuningatar istui takan vieressä selkä ikkunaan päin.
Oven käydessä hän kääntyi nopeasti.
»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä
tarkoitusta.
»Kuningatar on suvainnut kutsua minut puheilleen?» vastasi Röderer.
»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä.
Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä
teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»
»Voi toivoa vähän, täytyy pelätä kaikkea.»
»Kansa marssii siis linnaa vastaan?»
»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten
kanssa.»
»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten
torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis
tottelemattomia?»
»Eivät, madame. Sveitsiläiset kuolevat asemilleen.»
»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat
kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»
Röderer oli vaiti.
»Olisinko onnettomuudekseni toista mieltä kuin te?» kysyi kuningatar.
»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän
majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».
»Minä kysyn sitä teiltä, hyvä herra.»
»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin,
joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»
»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja
nousi.
»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista
perhettä.»
»Mikä paikka se on, hyvä herra?»
»Kansalliskokous.»
»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin
toisen sanat.
»Kansalliskokous», toisti Röderer.
»Ja te luulette, hyvä herra, että minä pyydän jotakin niiltä miehiltä?»
Röderer ei vastannut.
»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka
käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät
selän takana ja salakähmäisesti.»
»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan
tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»
»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän
täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»
»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla,
mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä
oleviin voimiinne?»
»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de la
Chesnaye tai... »
Hän aikoi sanoa: »tai kreivi de Charny», mutta vaikeni.
Weber poistui.
»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida
tilanteen omin silmin.»
Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi
syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha
olivat täynnä piikkimiehiä.
»Hyvä Jumala», huudahti hän, »mitä nuo miehet tekevät?»
»Olen jo sanonut teidän majesteetillenne, että he neuvottelevat.»
»Mutta ovathan he tunkeutuneet linnan pihalle asti!»
»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän
majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»
Tällöin aukeni ovi.
»Sisään, sisään!» kehoitti kuningatar tietämättä kenelle puhui.
Charny astui huoneeseen.
»Minä tässä, madame», virkkoi hän.
»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä
vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»
»Ja herra de Charnyn mukaan», kysyi Röderer, »teidän tulee...?»
»Kuolla!» vastasi kuningatar.
»Huomaatte siis, madame, että minun ehdotukseni on parempi.»
»Jumala paratkoon, en tiedä!» vaikeroi kuningatar.
»Mitä herra Röderer ehdottaa?» tiedusteli Charny.
»Että kuningas saatettaisiin kansalliskokoukseen.»
»Se ei ole kuolema», sanoi Charny, »mutta se on häpeä!»
»Siinä kuulette, herra Röderer!» sanoi kuningatar.
»Koettakaa keksiä jokin välitie», ehdotti Röderer..
Weber astui esille.
»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on
uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran
kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen... Eikö
voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi
suojelemaan kuningasta?»
»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de
Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se
kuninkaalle.»
Charny kumarsi ja lähti.
»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle
kuninkaan vastaus».
Weber seurasi kreiviä.
Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei
kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä
puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä
hirveää tulisi pian tapahtumaan.
Weber palasi.
»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja
Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen
majesteettinsa pyyntöä».
»Mutta katsokaa toki!» huudahti kuningatar.
»Mitä nyt, madame?» kysyi Röderer.
»Mitä he tekevät tuolla?»
Piirittäjät kalastelivat paraikaa sveitsiläisiä.
Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita,
mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä
yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat
horjahtaneet.
Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus
työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.
»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He
pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä
muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»
»Suvaitkaa seurata minua, madame», kehoitti Röderer.
»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät
ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»
»Oman itsenne tähden, madame, seuratkaa minua», rukoili Röderer.
Kuningatar tuli järkiinsä ja seurasi kommuunin asiamiestä.
»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta,
jonka tapasi.
»Kuningas on Louvren kokoelmasalissa», vastasi tämä.
»Sinne juuri halusinkin saattaa teidän majesteettinne», sanoi Röderer.
Kuningatar seurasi häntä arvaamatta opastajansa tarkoitusta.
Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu
kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa.
He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten,
jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta
pohjakerrokseen.
Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä
viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.
Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen
mitä tapahtui.
Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen
laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont
Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen
esikaupunkiin.
Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen
jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.
Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien
piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla
kolisi tykistö raskaasti katukivillä.
»No, madame?» sanoi Röderer.
Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse.
Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän
itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa
alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä
mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä
sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.
Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta
perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa:
»Kuka pelastaa lapseni?»
Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai
oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.
Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten
henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka
tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä,
toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka
heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä
kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren
hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.
Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.
Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen,
ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden
yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli
rohkeutta.
Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin,
vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:
»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai
tuhoutua ystävienne keskellä!»
Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat
kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.
Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten
väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties
selviytynyt voittajana!
Odotettiin, toivottiin.
Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin
Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä
ja kysyi:
»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä
kansalliskokoukseen?»
»Se on ehdotukseni, sire», vastasi Röderer ja kumarsi.
»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi
kuningas.
Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi
prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:
»Tulkaa, hyvät ystävät, koska kuningas niin tahtoo.»
Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman
onnenne nojaan.»
Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli
kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.
»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai
lähetän jonkun noutamaan teitä... Jumala ties, minne!»
Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:
»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»
Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:
»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»
Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.
»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee,
aate on kuolematon!»
Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa
ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta
jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin
oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.
Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.
Portaitten juurella hän pysähtyi.
»Mutta kuinka käy kaikkien niiden, jotka olen jättänyt tuonne?»
»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata
teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti
puutarhan kautta.»
»Se on totta», sanoi kuningas. »Menkäämme!»
»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka
paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen
sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä
pakenemaan!»
Kreivi ei vastannut hänelle, vaan lähestyi kuningasta ja sanoi:
»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle
omansa, josta teidät tunnetaan?»
»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö...
Kiitos, herra kreivi!»
Ja hän otti Charnyn hatun ja antoi kreiville omansa.
»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen
olevan vaarassa tällä matkalla?»
»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen
hänestä.»
»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi
sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta,
kun tämä menisi puutarhan kautta.
»Olen», vastasi kuningas ja painoi Charnyn hatun päähänsä.
»Lähtekäämme siis», kehoitti kapteeni.
Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat
samaa jalkaa kuin hän.
Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se,
joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka
tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.
Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen
pantua päätä.
Kapteeni komensi pysähtymään ja kiväärit valmiiksi.
»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan
noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»
»En voi luvata sitä, madame», vastasi Charny.
»Miksette?» huudahti kuningatar.
»Koska olen kuollut, ennenkuin kenenkään käsi pääsee kajoamaan teihin.»
»Kas,» sanoi kuningas, »tuohan on poloisen Mandatin pää. Tunnen sen.»
Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja
kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi
sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.
Kapteeni komensi kiväärin poskelle. Miehet tottelivat.
»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse
elävänä kansalliskokoukseeni.»
»Se on totta, hyvä herra», myönsi kapteeni. »Kivääri olalle vie!»
Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti
puutarhan läpi.
Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka
elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita
lehtiä.
Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen
siskonsa eteen.
»Lehdet varisevat varhain tänä vuonna», huomautti kuningas.
»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain
lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.
»On kyllä, madame», vastasi Charny. »Mikä on sen tarkan ennustajan
nimi?»
»Manuel.»
Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen
joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen
portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein
puutarhasta Maneesiin.
Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet
enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua
lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi,
että Röderer huusi:
»Varokaa, herra! Sillä teolla te surmautatte kuninkaan!»
Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö
ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.
Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi
kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:
»Alas Veto, alas Itävallatar! Ero tai kuolema!»
Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin
uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:
»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»
Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin:
»Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien
tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.
Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista
perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat
lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen
lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.
Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen
väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin
kuningattaren henkeä.
Taistelu alkoi portaitten juurella.
»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä
en vastaa mistään».
Charny totteli sanaakaan lausumatta.
Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene
kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen
päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka
heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi
oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua
huutaakseen.
Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.
»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa
poikani!»
Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin
hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui
tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka
peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.
Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta
myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.
Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja
ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:
»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet
nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»
Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta
suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:
»Poikani, poikani!»
Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä.
Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis
oli luisumaisillaan sen käsistä.
Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin
miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien
joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän
päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois
miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies
kaatui.
Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen
kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen
kimppuun.
Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä
kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!
Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen
eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin
lävistettyä hänen rintansa.
»Kuten molemmat veljeni!» mutisi hän kaatuessaan. »Poloinen Andrée...!»
Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin ja
Georgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.
Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että
hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.