Määräys oli selvä. Mutta kun epäiltiin, että nimikirjoitukset oli
väärennetty, lähetettiin muuan mies kaupungintaloon toteamaan niiden
pätevyys.
Viimeksimainittu pidätys oli kerännyt paljon kansaa Feuillants-pihalle,
ja tästä joukosta kuului ääniä — sellaisia ääniä on aina
rahvaankokouksissa — jotka vaativat vankien surmaamista.
Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet
saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti
sitä poistumaan.
Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi
kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti,
että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltään _Suleau_, oli
päästettävä vapaaksi.
Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen
iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi
giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä
kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt
hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [_Salaliittolaiset_, 11. ja
12. luku. — Suom.]
Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja
alkoi huutaa raivoissaan:
»Suleau! _Apostolien tekojen_ päätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden
tukehduttajia!... Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»
Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut
amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin.
Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen
paikalleen..
Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta
kuului huuto:
»Théroigne!»
Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen
toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa
Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen
esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin
suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen
kansalaisen _Populuksen_, siis koko kansan.
Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja
hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.
Suleau oli lisäksi julkaissut Brysselissä _Kuninkaitten hätäkello_
nimistä sanomalehteä ja edistänyt siten Liègen vallankumouksen
nujertamista, jolloin vapaana ja ranskalaisena elää halunnut jalo kansa
palautettiin Itävallan ikeeseen ja pappistiaran orjuuteen.
Juuri näihin aikoihin Théroigne kirjoitteli kuvausta vangitsemisestaan
ja oli jakobiini-kerhossa jo lukenutkin siitä muutamia kohtia.
Hän ei tyytynytkään ainoastaan Suleaun kuolemaan, vaan vaati
surmattavaksi nekin yksitoista, jotka olivat hänen vankitovereitaan.
Suleau kuuli äänen, joka kansan hurratessa vaati hänen ja hänen
toveriensa kuolemaa. Hän kutsui luoksensa vartioston päällikön, jolla
oli komennossaan kaksisataa kansalliskaartilaista.
»Päästäkää minut ulos», sanoi hän. »Minä ilmoitan, kuka minä olen.
Minut surmataan, ja minun kuolemani pelastaa yksitoista ihmistä.»
Hänelle ei avattu porttia. Silloin hän yritti hypätä ikkunasta. Toverit
vetivät hänet takaisin ja pidättivät väkisin. He eivät voineet uskoa,
että heidät luovutettaisiin kylmäverisesti murhaajille, mutta he
erehtyivät.
Puheenjohtaja Bonjour pelästyi väkijoukon huudoista, myöntyi Théroignen
vaatimukseen ja kielsi kansalliskaartilaisia vastustamasta kansan
tahtoa. Kansalliskaarti totteli, väistyi syrjään ja poistuessaan jätti
portin ilman vartijoita.
Kansa syöksyi vankilaan ja raahasi ulos ensimmäisen, joka käsiin osui.
Tämä ensimmäinen oli muuan apotti Bouyon, näytelmien kirjoittaja,
yhtä tunnettu _Jacques-serkulle_ omistetuista komparunoistaan kuin
niistä vihellyksistä, joilla Montansier-teatterissa oli tervehditty
kolmea neljättäosaa hänen näytelmistään. Hän oli varreltaan oikea
jättiläinen. Hänet riuhtaistiin valtuuston komisaarin käsistä, joka
yritti pelastaa hänen henkeään, ja raahattiin pihalle. Täällä hän
ryhtyi epätoivoiseen käsirysyyn murhaajiaan vastaan, ja vaikkei hänellä
ollutkaan muita aseita kuin kouransa, onnistui hänen silti tehdä pari
kolme ahdistamaansa taistelukyvyttömiksi.
Pistimellä hänet sitten naulittiin muuriin, ja hän heitti henkensä
voimatta siinä asennossa päästä käsiksi vihollisiinsa.
Tämän temmellyksen aikana onnistui kahden vangin päästä pakoon.
Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli
entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui
yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin
tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä.
Suleaun vuoro tuli neljänneksi.
»Kas tuossa nyt on Suleausi!» sanoi muuan nainen Théroignelle.
Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä
miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa
hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.
Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän
sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla
hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin
murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan
kaksi vastustajaa.
Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan
ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin
eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti
hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.
Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle
viimeisen iskun.
Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään
huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.
Suleaun taistellessa oli erään kolmannenkin vangin onnistunut karata.
Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon
huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen,
nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän
oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli
kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja
kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen
murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja
hän suistui maahan.
Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta.
Heidän nimiään ei tiedetä.
Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä
leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin
kaikkialla Pariisissa.
Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen
onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet
vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa
niille viimeisen palveluksen.
Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut
kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.
Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa
puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!
Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi
kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka
Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle,
Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän
kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, ja
_vyöryivät_ Grève-torille.
Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseen
Tuilerieihin.
Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän
viivyttelyn kahdella tavalla.
Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun
esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi
lähteä liikkeelle.
Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin
kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat
kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman
näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.
Jotkut Marseillen liittolaiset ja kymmenkunta ranskankaartilaista
— samoja miehiä, jotka kolmea vuotta varemmin olivat olleet
valtaamassa Bastiljia — asettuivat heidän etupäähänsä, ja heidät
tunnustettiin yksimielisesti päälliköiksi. Siitä joukosta tuli kapinan
hyökkäysrintama.
Sillaikaa oli se ajutantti, joka oli nähnyt Mandatin murhan,
karauttanut Tuilerieihin, mutta vasta sitten, kun kuningas ja
kuningatar pihalle tehdyn kurjan kävelymatkan jälkeen olivat palanneet
palatsin suojiin, hän pääsi kertomaan heille surullisen uutisensa.
Kuningatar tunsi samaa, mitä itsekukin, kun kerrotaan sen henkilön
kuolemasta, jonka kanssa hetki sitten on jutellut. Hän ei uskonut
kertomusta todeksi. Ajutantti sai selostaa tapahtuman kahteen kertaan
ja esittää kaikki pienimmätkin yksityisseikat.
Sitten kuului ulkoa kiivaan torailun ääniä, jotka avoimista ikkunoista
kantautuivat ensimmäiseen kerrokseen asti.
Santarmit, kansalliskaartilaiset ja tasavaltalaiset tykkimiehet —
jotka äsken olivat huutaneet: »Eläköön kansa!» — alkoivat ärsyttää
rojalisteja sanoen heitä _kuninkaan herroiksi krenatööreiksi_
ja väittäen, että Filles-Saint-Thomasin ja Butte-des-Moulinsin
krenatöörien joukossa oli vain hovin ostamia miehiä, ja kun pihalla ei
vielä tiedetty ylipäällikön kuolemasta, kuten tiedettiin ensimmäisessä
kerroksessa, huusi muuan krenatööri:
»Se Mandat-roisto on lähettänyt palatsiin pelkästään aristokraatteja!»
Kansalliskaartilaisten riveissä oli Mandatin vanhin poika — nuorimman
olemme nähneet yrittävän turhaan puolustaa isäänsä kaupungintalon
portailla — ja kuullessaan tämän isää kohdanneen solvaisun hän syöksyi
miekka koholla herjaajaa kohden. Kolme neljä tykkimiestä asettui hänen
tielleen.
Kuningattaren kamaripalvelija Weber oli kansalliskaartilaiseksi
somistautuneena Saint-Boch-piirin krenatöörien joukossa. Hän riensi
nuoren miehen avuksi.
Sapelit kalahtivat yhteen. Kiistelijät jakautuivat kahteen ryhmään.
Melske houkutteli kuningattaren ikkunan ääreen, ja hän tunsi Weberin,
kutsutti luokseen kuninkaan kamaripalvelijan Thierryn ja käski mennä
hakemaan Weberin sisälle.
Weber tuli ja kertoi kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Kuningatar
vuorostaan kertoi Mandatin kuolemasta.
Ikkunoiden alla melu yhä jatkui.
»Katsohan, Weber, mitä nyt on tekeillä», kehoitti kuningatar.
»Mitäkö on tekeillä, madame? Tykkimiehet jättävät paikkansa ja ahtavat
tykkeihin väkisin kuulia. Ja kun tykkejä ei ole ladattu, tulevat ne nyt
käyttökelvottomiksi.»
»Mitä sinä arvelet kaikesta tästä, Weber poloinen?»
»Minä arvelen», vastasi uskollinen itävaltalainen, »että teidän
majesteettinne tulisi puhutella herra Rödereriä, joka vielä näyttää
olevan palatsin luotettavimpia miehiä».
»Mutta missä voin puhutella häntä niin, ettei meitä kuunnella, vakoilla
tai keskeytetä?»
»Minun huoneessani, jos kuningatar suvaitsee», sanoi Thierry.
»Hyvä on», vastasi kuningatar.
Sitten hän sanoi kasvinveljelleen:
»Mene hakemaan herra Rödereriä, Weber, ja opasta hänet Thierryn
huoneeseen.»
Weberin poistuessa toisesta ovesta kuningatar lähti toisesta Thierryn
saattamana.
Palatsin tornikello löi tällöin yhdeksän.