Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta
ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota
laiturikatua.
Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen
ajutanttinsa.
Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat
oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi
käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies
Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:
»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin
päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»
Mandat oli taipunut. Sitäpaitsi hän ei tiennyt seuraavista kahdesta
seikasta:
Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli
valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä
kommuuniin ja _pelastaa isänmaa_. Mandat luuli siis tapaavansa
entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa
sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.
Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli
antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin
pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse
olivat panneet sen täytäntöön.
Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään
sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa
tiedustelemaan.
Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt
tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja
Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.
Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin
palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.
Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen
elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri
patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi,
samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt
Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon,
kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan
ruumiin sydämeen.
Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa
Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.
Kansalliskaarti oli kadonnut.
Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen
taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille
päin.
»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu
onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».
Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan
tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei
häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.
Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään
tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina
vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa
sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.
Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa
Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.
Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka
sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli
kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:
»Kenen käskystä olet lisännyt palatsin vartioston kaksinkertaiseksi?»
»Pariisin pormestarin käskystä», vastasi Mandat.
»Missä on se määräys?»
»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se
toteuttaa.»
»Miksi olet pannut tykistön liikkeelle?»
»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu,
kulkee tykistö mukana.»
»Missä on Pétion?»
»Hän oli linnassa, kun sieltä lähdin.»
»Vankina?»
»Ei, vaan vapaana ja kävellen pengermällä.»
Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä
esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.
Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen
käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje
sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin
pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä
käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa
Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys
oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin
poistumaan.
Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin
syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?
Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä
on tulkinnan varaa.
Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt
kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin
— vaakasuoran liikkeen.
»Puheenjohtaja», sanoo Peltier, _Elokuun 10 päivän vallankumouksen_
kirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvän _vaakasuoran liikkeen_
sanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»
Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, mutta
_vaakasuora_ kädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt
erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta
elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin
pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike
— ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi
merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan
väitteen oikeaksi.
Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita,
kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin
hänen poikansa riensi häntä vastaan.
Samoin oli käynyt kolmea vuotta aikaisemmin Flessellesille.
Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti
kahdenkymmenen piikin lävistämänä.
Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen
huudoista.
Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia
ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva,
ruumiista irti hakattu Mandatin pää.
Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan,
mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen
raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen
pantua päätä Pariisin kaduilla.
Kello oli lähes neljä aamulla.
Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne
surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.
Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut,
tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska
hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan.
Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.
Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä
yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye,
jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti
kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja
esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi
miehistöön innostusta.
Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja
painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.
Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti
huoneestaan pää pörrössä.
Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi
näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.
Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä
nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan
kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva,
ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.
Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi
näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin,
räpyttelevin silmin.
Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa
ja elämänhaluaan.
Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen
tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet
kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän
ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut
huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa —
ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari,
se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat
kirjailla suruharsoon.
Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut
näkevänsä.
Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden
hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa,
polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän ja
_Ranskan aatelisto_, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaan _Henrik
IV:n jälkeläisen_ puolesta.
Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt
ensinkään sitä _Ranskan aatelia_, jonka edustaja de Mailly oli.
Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan
perustuslaillista kuningasta.
Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti
kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»
Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi,
onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka
oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten
vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka
liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.
Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei
ollut syönyt eikä nukkunut.
Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka
epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat
kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen
toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan,
kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen
otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.
Pihalla kuten huoneissakin rojalistit _uhallakin_ huusivat kuninkaalle
eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»
Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:
»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»
Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:
»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»
»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame
Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»
Kruununprinssiä mentiin noutamaan.
Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai
onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet
olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.
Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä
miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen,
olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja
se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä
ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata
hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon:
»Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli
nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.
Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan,
heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:
»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme
omia veljiämme?»
Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.
»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön
kruununprinssi!»
Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille
oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.
Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.
Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar
pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua
jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven
pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.
»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.
»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.
»Voimmeko vielä paeta?»
»Se on myöhäistä, madame.»
»Mitä siis on tehtävä?»
»Kuoltava», vastasi Charny ja kumarsi.
Kuningatar huoahti syvään ja meni huoneeseensa.