Saatuaan kuninkaan kutsun Pétion oli aavistanut, ettei hän pääsisi
palatsista yhtä helposti ulos kuin sinne sisälle. Hän oli tällöin
lähestynyt muuatta tylynnäköistä miestä, jonka otsaa rumensi leveä arpi.
»Herra Billot», sanoi hän, »mitä uutta kansalliskokouksesta?»
»Se aikoo jatkaa istuntoaan läpi koko yön.»
»Erinomaista! Mitä sanoitte nähneenne Pont Neufillä?»
»Näin tykkipatterin ja kansalliskaartilaisia, jotka herra Mandat oli
komentanut paikalle.»
»No ettekö kertonut, että Saint-Jeanin pylväskäytävään
Saint-Antoine-kadun suulle on kerääntynyt melkoinen miesjoukko?»
»Niin on, hyvä herra, herra Mandatin määräyksestä sekin.»
»Hyvä on. Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä sanon teille, herra Billot.»
»Kuuntelen.»
»Tässä on määräys Manuelille ja Dantonille, että kansalliskaartilaiset
on poistettava Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja Pont-Neuf on
puhdistettava. Tämä määräys on toteutettava, maksoi mitä maksoi,
ymmärrättehän?»
»Annan sen Dantonin omaan käteen.»
»Hyvä on. Tehän asutte Saint-Honoré-kadun varrella?»
»Niin asun.»
»Annettuanne määräyksen Dantonille menkää kotiinne ja levätkää
hetkinen. Kello kahden tienoissa nouskaa ja menkää kävelemään
Feuillants-pengermän ulkomuurin edustalle. Jos näette tai kuulette,
että Tuileriein puutarhan puolelta viskataan kiviä, silloin tiedätte,
että minä olen vanki ja että minulle tehdään väkivaltaa.»
»Ymmärrän.»
»Menkää silloin kansalliskokoukseen ja kehoittakaa virkatovereitanne
vaatimaan minut kokoukseen... Ymmärrättehän, herra Billot? Uskon
henkeni teidän käsiinne.»
»Ja minä vastaan siitä», sanoi Billot. »Menkää rauhallisin mielin.»
Pétion lähti luottaen Billotin taatusti isänmaalliseen mielialaan.
Billot saattoi pitää antamansa lupauksen sitäkin helpommin kun Pitou
oli vastikään saapunut kaupunkiin. Hän lähetti Pitoun Dantonin luokse
kieltäen häntä palaamasta yksin.
Pitoun onnistui karkoittaa Dantonin laiskuus ja saada hänet mukaansa.
Matkalla Danton näki Pont Neufin tykit ja kansalliskaartilaiset
Saint-Jeanin pylväskäytävässä. Hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli, ettei
sellaisia voimia saisi jättää kansan armeijan selkäpuolelle.
Pétionin'in kirjalliseen valtuuteen vedoten Manuel ja hän poistivat
kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja tykkimiehet Pont
Neufiltä.
Näin oli kapinallisten kulkuväylä puhdistettu.
Sillä välin Billot ja Pitou menivät Saint-Honoré-kadulle, jonka
varrella edellinen yhä asui. Pitou tervehti asumusta kuin vanhaa
ystävää ainakin.
Billot istuutui ja viittasi Pitouta tekemään samoin.
»Kiitän, herra Billot», sanoi Pitou, »mutta minä en ole väsynyt».
Mutta Billot oli itsepäinen, ja Pitou totteli lopulta.
»Pitou», sanoi Billot, »olen kutsuttanut sinut Pariisiin».
»Ja kuten huomaatte, ei teidän ole tarvinnut odottaa minua liian kauan,
herra Billot», vastasi Pitou tutunomaiseen tapaansa hymyillen, jolloin
kaikki hänen kaksineljättä hammastansa paljastuivat.
»Ei ole tarvinnut... Arvannet, että jotakin vakavaa on tekeillä?»
»En sitä epäilekään, mutta sanokaapa...?»
»Mitä niin, Pitou?»
»Minä en näe enää missään herra Baillyta enkä herra Lafayetteä.»
»Bailly on petturi, joka surmautti kansaa Mars-kentällä.»
»Niin, tiedän, koskapa juuri minä nostin teidät oman verenne lätäköstä.»
»Lafayette on petturi, joka on halunnut ryöstää kuninkaan.»
»Ah, sitä en tiennyt... Lafayetteko petturi? Kukapa sitä uskoisi? Entä
kuningas?»
»Kuningas on kaikkein pahin petturi, Pitou!»
»Se ei kummastuta minua laisinkaan.»
»Kuningas vehkeilee ulkomaalaisen kanssa ja tahtoo luovuttaa Ranskan
viholliselle. Tuileriein palatsi on vehkeilyjen ahjo, ja se on päätetty
vallata... Ymmärrätkö, Pitou?»
»Totta hitossa sen ymmärrän! Kuten valtasimme Bastiljin, eikö niin,
herra Billot?»
»Vallan niin.»
»Mutta eipähän se ole kovin vaikeata.»
»Erehdyt, Pitou.»
»Mitä, olisiko se vaikeampaa?»
»On kyllä.»
»Sen muurit näyttävät paljoa matalammilta.»
»Se on totta, mutta niitä vartioidaan paremmin. Bastiljin varusväkenä
oli vain viitisenkymmentä sotavanhusta, mutta palatsissa on kolme- tai
neljätuhatta miestä.»
»Hitossa! Kolme- tai neljätuhatta!»
»Puhumattakaan siitä, että Bastilji yllätettiin, mutta Tuilerieissa
on jo tämän kuun alusta saakka pelätty rynnäkköä ja on ryhdytty
puolustuspuuhiin.»
»He siis puolustautuvat?»
»Ihan varmasti, varsinkin kun johto kuuluu uskotun herra de Charnylle.»
»Niinpä vainen, hän lähti, eilen vaimoineen Boursonnesista... Mutta
onko herra de Charnykin petturi?»
»Ei, hän on ylimys, siinä kaikki. Hän on ollut alati hovin puolella
eikä siis ole kavaltanut kansaa, koska hän ei ole viekoitellut
itselleen kansan luottamusta.»
»Me joudumme siis taistelemaan kreivi de Charnya vastaan?»
»Todennäköisesti, Pitou.»
»Eikö se ole kummallista? Naapurukset!»
»Sellaista se on, kansalaissota, Pitou. Mutta, ei sinun tarvitse
tapella, ellet halua.»
»Anteeksi, herra Billot, jos te haluatte, haluan minäkin.»
»Näkisin mieluimmin, ettet tappelisi laisinkaan, Pitou.»
»Miksi siis kutsuitte minut tänne, herra Billot?»
Billotin hahmo synkkeni.
»Kutsuin sinut tänne, Pitou, antaakseni sinulle tämän paperin.»
»Tämän paperin, herra Billot?»
»Niin.»
»Mikä paperi se on?»
»Testamenttini.»
»Mitä? Testamenttinne? Kas niin, herra Billot», naurahti Pitou, »ette
te näytä ollenkaan mieheltä, joka tekee kuolemaa!»
»En kylläkään», myönsi Billot osoittaen kivääriä ja panosvyötä, jotka
riippuivat seinällä, »mutta näytän mieheltä, joka voi saada pian
surmansa».
»Ah, niin, olemmehan me kaikki kuolevaisia?» sanoi Pitou hartaasti.
»No niin, Pitou, olen kutsunut sinut luovuttaakseni sinulle
testamenttini.»
»Minulle, herra Billot?»
»Sinulle, Pitou, ja senvuoksi, että teen sinusta omaisuuteni
yleisperijän.»
»Minustako yleisperijä?» huudahti Pitou. »Kiitos, ei, herra Billot!
Jopa te nyt laskette pilaa!»
»Ei, puhun ihan vakavasti, hyvä ystävä.»
»Mutta se ei kävele, herra Billot.»
»Miksei?»
»Nähkääs... kun jollakin on laillisia perillisiä, ei hän voi antaa
omaisuuttaan vieraalle.»
»Erehdyt, Pitou, _hän voi_.»
»No, sitten hän _ei saa_ tehdä niin, herra Billot.»
Billotin otsa synkkeni.
»Minulla ei ole perillisiä», virkkoi hän.
»Vai niin, vai ei teillä ole perillisiä! Miksi siis sanotte neiti
Catherinea?»
»En tunne ketään sennimistä, Pitou.»
»Älkää puhuko noin, herra Billot, se kuohuttaa mieltäni!»
»Pitou, minä voin lahjoittaa omaisuuteni kenelle haluan, ja kun kuolen,
voit sinäkin vuorostasi lahjoittaa, mikä sinun on, kenelle haluat.»
»Ah, niin, niin!» myönsi Pitou, joka alkoi ymmärtää. »Jos teille siis
sattuu onnettomuus... Mutta mitä minä hupsuttelen! Ei teille satu
onnettomuutta!»
»Äsken juuri sanoit, että olemme kaikki kuolevaisia.»
»Taisin sanoa... no niin, olette oikeassa. Otan testamentin, herra
Billot. Mutta onko ihan varmaa, että jos minusta valitettavasti tulee
perillisenne, minulla on oikeus tehdä omaisuudellenne mitä haluan?»
»Tietysti, koska se on laillisesti sinun... Eikä sinun kanssasi,
joka olet kunnon isänmaanystävä, ymmärräthän, Pitou, kukaan rupea
rettelöimään, niinkuin voitaisiin tehdä henkilöille, joiden tiedetään
veljeilleen aatelisten kanssa.»
Pitou käsitti asian yhä paremmin.
»No, olkoon menneeksi, herra Billot», sanoi hän, »minä suostun!»
»Ja koska nyt olenkin sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, pane
paperi taskuusi ja levähdä.»
»Miksi lepäisin, herra Billot?»
»Koska meillä todennäköisesti on paljon puuhaa huomenna tai oikeammin
jo tänään, sillä kello näkyy olevan kaksi.»
»Aiotteko mennä ulos, herra Billot?»
»Aion, minulla on asiaa Feuillants-pengermälle.»
»Ettekö tarvitse minua?»
»Olisit päinvastoin haitaksi siellä.»
»No, sitten minä haukkaankin leivänpalasen, herra Billot,»
»Se on totta. Minähän vallan unohdin kysyä, onko sinun nälkä!»
»Haha!» nauroi Pitou. »Se johtuu siitä, että tiedätte minun olevan
alati nälissäni.»
»Minun ei tarvinne neuvoa sinulle, missä on ruokakaappi?»
»Ei, ei, herra Billot, älkää välittäkö minusta enempää... Mutta
palaattehan pian tänne?»
»Palaan.»
»Muutoin teidän täytyisi ilmoittaa, missä voisin tavata teidät.»
»Tarpeetonta! Tunnin perästä tulen takaisin.»
»Hyvä on, lähtekää siis.»
Ja Pitou kävi ahneesti käsiksi ruokaan, sillä hänen ruokahaluaan, kuten
kuninkaankaan, eivät häirinneet kaikkein vakavimmatkaan tapahtumat.
Sillaikaa Billot kiiruhti Feuillants-pengermälle.
On jo mainittu, mitä hänen oli määrä tehdä siellä. Tuskin hän oli
ehtinyt perille, kun hänen jalkoihinsa putosi kivi, sitten toinen ja
vielä kolmaskin. Siitä hän tiesi, että oli tapahtunut, mitä Pétion oli
pelännyt, ja että pormestari aiottiin pidättää vangiksi Tuilerieissa.
Saamiensa ohjeitten mukaan Billot meni heti kansalliskokoukseen, joka
sitten, kuten sanottu, lähetti noutamaan Pétionia.
Selvittyään vartijoistaan Pétion vain asteli kansalliskokouksen
istuntosalin kautta ulos ja meni sitten jalkaisin kaupungintaloon.
Tuileriein pihaan jäivät hänen vaununsa häntä edustamaan.
Billot puolestaan palasi kotiinsa. Pitou oli tällöin lopettamassa
illallistaan.
»No, mitä uutta, herra Billot?» kysyi Pitou.
»Ei mitään», vastasi Billot, »paitsi että päivä valkenee ja taivas on
veripunainen».