Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa,
kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.
Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin.
Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään
runsaan määrän kyyneliä.
Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen
prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.
Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan
aterioita.
Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa
vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli
määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja
aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.
»Minne viette minut, madame?» kysyi kuningas.
»Huoneeseeni... Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota
piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»
»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä
suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta
taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun
puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten
hekin».
Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan
huoneeseensa.
Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen
prinsessan seuraan.
»Mitä kuningas tekee?» kysyi rouva de Lamballe.
»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton
kuvata.
Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea,
mutta ihan tyyni.
»Voinko päästä kuninkaan puheille?» kysyi hän.
»Tällä hetkellä, herra kreivi, minä olen kuningas», vastasi kuningatar.
Charny tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta silti hän toisti
pyyntönsä.
»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta
minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».
»Ymmärrän. Kuningas on herra Pétionin seurassa. Hän saapui vastikään.»
»Kuningas on rippi-isänsä seurassa, herra kreivi.»
»Minä esitän siis teille, madame, tiedonantoni palatsin majordomuksena.»
»Olkaa hyvä, herra kreivi.»
»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus.
Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de
Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle
pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen
kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta
sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu
Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa,
arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen
vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen
kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille
Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin
upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta
aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on
kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa
kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi
tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima,
on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on
määrätty puolustamaan.»
»No, herra kreivi, eivätkö nämä varokeinot tunnu teistä riittäviltä?»
»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän
majesteettinne turvallisuudesta.»
»Te kannatatte siis yhä pakoa, herra kreivi?»
»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän
majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»
Kuningatar liikahti kärsimättömästi.
»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te
luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame.
Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra
Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan
uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon
voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä
rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme
kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen
kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti
koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla
lupaan viedä teidät, minne haluatte.»
»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa
arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne
luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle...»
»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet.
»Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten
velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»
»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta
koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun
velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa,
että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten
antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»
»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»
»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»
Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka
oli tulossa prinsessojen luokse.
»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia
korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä
hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»
Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille
prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:
»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin
aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.
Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja
Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu
kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä
kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan,
että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla
palatsiin.»
»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien
luotettavuudesta?»
»Pétionhan on saapunut, niinhän sanoitte?»
»Niin on, madame.»
»Se on jo jotakin, kuten huomaatte,»
»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa
kolmasti, ennenkuin hän saapui.»
»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän
etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».
»Mutta ellei hän ole puolellamme, madame?»
»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen
sallita poistua palatsista.»
Tällöin kuului etäinen kellonläppäys.
»Mitä se on?» kysyi kuningatar.
»Hätäkello», vastasi Charny.
Prinsessat hypähtivät pystyyn kauhistuneina.
»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten
sotarumpu.»
»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar
tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan,
merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».
»Ja tuletteko sitten takaisin?» kysyi kuningatar nopeasti.
»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä,
ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»
Charny tervehti ja poistui.
Kuningatar oli hetken mietteissään.
»Menkäämme katsomaan, onko kuningas jo ripittäytynyt», mutisi hän.
Ja hänkin poistui.
Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla
mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä
rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi
liljankuva ja lyhyt kirjoitus.
»Lukekaa!» kehoitti madame Elisabeth.
Rouva Campan meni lähemmäksi kynttilää ja luki.
»_Unohda loukkaukset ja anna anteeksi vääryydet_.»
»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta
vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun pihalta kuului laukaus.
Naiset kiljahtivat.
»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää
viimeiseksi!»
Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa
pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut
palatsiin.
Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen
ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin,
että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen
täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja
edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.
Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska
hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin
syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi,
singottiin hänelle päin kasvoja vain nimitykset _konna_ ja _Judas_, kun
hän nousi portaita.
Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut
pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja
hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.
Ovella kansalliskaartin päällikkö Mandat sulki häneltä tien.
»Ah, tekö se olettekin, herra pormestari!» sanoi hän.
»Minä itse, hyvä herra», vastasi Pétion tapansa mukaan tyynesti.
»Mitä asiaa teillä on?»
»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en
myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska
minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni
kanssa...»
»Alempiarvoisten?»
»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat.
Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta
aloitteestani en olisikaan saapunut.»
»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn,
miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille
ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni
varten vain kolme panosta kullekin.»
»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään,
»Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta
jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle
sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».
»Mistä johtuu tämä ammusmäärän erilaisuus?»
»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra.
Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»
»Mutta minä, hyvä herra, olen pyytänyt teiltä ruutia», huomautti Mandat.
»Se on totta, mutta valitettavasti teillä ei ole oikeutta saada sitä.»
»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi
oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»
Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi
puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin
asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:
»Herra Pétion, kuningas odottaa teitä.»
Pétion astui sisälle. Kuningas odotti Pétionia kärsimättömänä.
»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin
laita?»
Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.
»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.
»Ei, sire», vastasi Pétion.
Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.
»Ei muuta... eikö mitään muuta?»
Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita
kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi
käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti
sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden
kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.
Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen.
Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan
taskuunsa.
Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas
ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia
kysymyksiä.
»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»
»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».
»Olkoon hän siis meidän vankimme!»
»Saanko nyt poistua, sire?» kysyi Pétion kuninkaalta.
»Jumalan tähden, älkää antako hänen lähteä!» neuvoi Marie-Antoinette.
»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla
on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi
kuningas kovalla äänellä.
Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä
uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen
lähteä!»
Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi
olevansa vanki.
Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa
määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet
kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia
oli pyydetty Tuileriein palatsiin.
Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa
ensimmäistä kutsua.
Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin
mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:
»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen
tukehtumaisillani!»
Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä,
mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä
avoimesti.
Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi
erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi
hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin
auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken,
mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa
parantuneen.
Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin
käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.
Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla
pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne,
ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen
läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä
herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja
jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin
ikävyyttä?»
»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa
saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä,
ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen
minun kädestäni!»
Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö
teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»
Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota
kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt
ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla,
jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.
Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi
hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja
Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin
kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.
Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen
muurin yli.
Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan,
että kuningas halusi puhutella häntä.
»No, ettekö aio mennä sisälle?» kysyi Röderer.
»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku
huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut
tavata erään henkilön tällä pengermällä.»
Ja hän kumartui jälleen, sieppasi kiven ja viskasi sen muurin yli.
»Kenet aiotte tavata täällä?» kysyi Röderer.
Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oli
Feuillants-pengermän puolella.
»Luulen, että tuolta tulee henkilö, jota odotan», sanoi Pétion.
»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni.
»Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»
»Juuri niin!» mutisi Pétion.
Ääneen hän virkkoi:
»Olen valmis vastaamaan vihollisten! tekemiin välikysymyksiin.»
Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka
kuulustelu, päästivät hänet menemään.
Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista
kyllä, taivas oli verenkarvainen!