Lukija sallikoon meidän opastaa hänet erääseen taloon, joka on
Ancienne-Comédie-kadun varrella lähellä Dauphine-katua.
Ensimmäisessä kerroksessa asui Fréron. Sivuuttakaamme hänen ovensa;
soittaisimme siinä turhaan, sillä hän on toisessa kerroksessa ystävänsä
Camille Desmoulinsin luona.
Noustessamme niitä seitsemäätoista porrasta, jotka erottavat
ensimmäisen kerroksen toisesta, mainitkaamme lyhyesti, mikä Fréron oli
miehiään.
Fréron (Louis-Stanislas) oli sen kuulun Elie-Catherine Fréronin poika,
jonka kimppuun Voltaire aikoinaan hyökkäsi ihan aiheettomasti ja lopen
julmasti. Kun nykyisin lukee arvosteluja, jotka tämä sanomalehtimies
julkaisi _La Pucellen, Dictionnaire philosophiquen_ ja _Mahometin_
tekijää vastaan, huomaa kummakseen, että sanomalehtimies lausui vuonna
1754 tarkalleen samaa, mitä me hänestä ajattelemme vuonna 1854, siis
sataa vuotta myöhemmin.
Fréron nuorempi, joka oli nyt viidenneljättä vuoden ikäinen, ärtyneenä
isäänsä kohdanneista monista vääryyksistä — isä oli kuollut vuonna 1776
suruun sen johdosta, että oikeusministeri Miromesnil oli lakkauttanut
hänen lehtensä _Année littérairen_ — oli omaksunut vallankumoukselliset
aatteet ja julkaisi tai oli julkaisemaisillaan tähän aikaan lehteä,
jonka nimi oli _Orateur du Peuple_.
Elokuun 9 päivän illalla hän oli, kuten sanottu, Camille Desmoulinsin
luona illallisella Brunen kanssa, josta myöhemmin tuli Ranskan
marsalkka ja joka tällöin oli vain kirjapainon faktori.
Barbaroux ja Rebecqui oli niinikään kutsuttu illallisvieraiksi.
Yksi ainoa nainen oli mukana tällä aterialla, joka tavallaan muistutti
marttyyrien ateriaa, ennenkuin he menivät areenalle petojen eteen, ja
joka oli nimeltään »vapaa ateria». Tämä naishenkilö oli Lucile.
Suloinen nimi ja ihana nainen, josta on jäänyt surullinen muisto
vallankumouksen aikakirjoihin.
Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka,
jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin
tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin
muotokuvasi.
Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä
kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi.
Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa
kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä
verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella
aarteitaan.
Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen
kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä
piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri,
ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri
Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva
Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.
Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän
nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon,
sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.
Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä
hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt
häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä
sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.
Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut:
»Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellette _vieroita sitä
kristillisyydestä!_» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa
katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika,
vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista
kastetta.
Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella
siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi
ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux
lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle
lähetettyjen nankinihousujen taskuun.
Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen
ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen
aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut
kuten Condorcetillekin.
Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen
lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:
»_Edamus et bibamus, cras enim moriemur_!» [Syökäämme Ja juokaamme,
sillä huomenna kuolemme.]
Mutta Lucile ymmärsi.
»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin,
mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua
täyttämästä tehtävääsi.»
Tämän vakuutuksen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja
arastelematta.
Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän
rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen
oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen
salaisuuden.
»Entä sinä, Fréron», kysyi Camille, »onko sinullakin myrkkyä?»
»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin
kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni
siitä.»
Vain Rebecqui odotti taistelun päättyvän menestyksellisesti.
»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut.
Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei
väisty!»
Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux
ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.
He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin
asunnosta.
Fréron oli sopinut tapaavansa Sergentin ja Manuelin kommuunin
kokouksessa. Brune aikoi viettää yönsä Santerren luona. Kukin oli
omalla tavallaan sidottu seuraavan päivän yritykseen.
Niinpä vain Camille ja Lucile lähtivät Dantonin luokse. Molemmat
perheet olivat ystävyyssuhteissa toisiinsa, sekä aviomiehet että
aviovaimot.
Danton tunnetaan jo. Mekin olemme jo monesti kuvailleet häntä niiden
mestarien mukaan, jotka ovat hahmoitelleet hänet suurin piirtein. Mutta
hänen vaimoaan tunnetaan vähemmän. Mainitkaamme hänestä muutama sana.
Eversti Morinin talosta voi löytää muiston tästäkin huomattavasta
naisesta, jota hänen miehensä ihaili sydämensä koko lämmöllä. Mutta se
ei ollutkaan pienoiskuva, kuten Lucilesta, vaan kipsinaamio.
Michelet arvelee, että se oli valettu hänen kuolemansa jälkeen. Sen
piirteet ilmaisivat hyvyyttä, tyyneyttä ja voimaa.
Sairastamatta vielä tautia, joka vei hänet hautaan vuonna 1793, hän
oli jo nyt alakuloinen ja levoton, ikäänkuin olisi hautaa lähetessään
osannut nähdä tulevaisuuteen.
Tarina tietää kertoa, että hän oli hurskas ja hiljainen. Mutta kerran,
tämän nöyryyden ja uskonnollisuuden uhallakin, hän oli esiintynyt
jäntevänä omaistensa tahtoa vastaan. Se tapahtui silloin, kun hän
selitti menevänsä naimisiin Dantonin kanssa.
Kuten Lucile Camille Desmoulinsissa, niin hänkin saattoi Dantonin
synkkien kiihkeitten piirteitten takana, vähäpätöisessä miehessä,
jolla ei ollut mainetta eikä varallisuutta, nähdä tavallaan jumalan,
joka paljastuessaan hänelle nielaisi hänet kuten Jupiter oli polttanut
Semelen.
Kaikki tajusivat, että tätä poloista naista odottaisi kauhea,
myrskyisä tulevaisuus. Mutta hänen päätökseensä vaikuttikin ehkä yhtä
paljon sääli kuin rakkaus pimeyden ja valon enkeliä kohtaan, jonka
kammottavaksi kunniaksi tulisi edustaa vuotta 1792, kuten Mirabeau
edustaa vuotta 1791 ja Robespierre vuotta 1793.
Kun Camille ja Lucile tulivat Dantonin luokse — perheet asuivat miltei
vierekkäin, Lucile ja Camille, kuten sanottu, Ancienne-Comédie-kadun
ja Danton Paon-Saint-André-kadun varrella — itki rouva Danton ja Danton
koetti häntä lohdutella.
Naiset syleilivät toisiaan, ja miehet puristivat kättä.
»Luuletko, että tulee jotakin valmista?» kysyi Camille.
»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi,
mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja
eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden
synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen
lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita,
joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä
on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme
komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»
»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on
kovin epämääräistä.»
»Niinpä kyllä, mutta samalla paljon merkitsevää.»
»Entä Robespierre ja Marat?»
»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan,
jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu,
pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»
»Entä Pétion?»
»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti
sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti
departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta.
Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin
Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta
kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset
kotimatkalle.»
»Hän haluaa eksyttää hovia», sanoi Camille Desmoulins.
»Samaa minäkin luulen», arveli Danton.
Tällöin tuli sisälle uusia vieraita: herra ja rouva Robert.
Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio)
saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun
anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.
Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat
vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä
etevämpi.
Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen,
kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei
lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin
kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.
Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs,
älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig
pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä
nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä
aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin
oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili,
käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut
romaanin: _Adélaide_. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli
hänen isänsä _Mercureen_ ja _Journal des Savantsiin_, ja useammin kuin
kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet
yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta,
notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä
julkisen sanan naisia.
Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat,
että siellä näytti kummalliselta.
Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei
liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja
kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.
Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei
ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille.
Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti
vaipuneen.
Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani
kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli
kordelieri-kerhon taholta.
»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he
juuri antaisivat hälytysmerkin.»
Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon
kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.
»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo
yöllä?»
Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen
läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy
kädessä.
Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä
ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi
rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.
Camille riensi hänen luoksensa.
»Älä pelkää», lohdutti hän, »minä en jätä Dantonia».
Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan.
Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata
häntä.
Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli
polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli,
huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:
»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen
kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»
Näin kului suunnilleen tunti.
Vihdoin kuului eteisen ovi aukenevan. Rouva Robert syöksähti tulijaa
vastaan, Lucile kohotti päätänsä, rouva Danton pysyi liikkumatta.
Tulija oli Danton.
»Yksin?» kiljahti rouva Robert.
»Rauhoittukaa», sanoi Danton, »ennen aamua ei tapahdu mitään».
»Entä Camille?» kysyi Lucile.
»Entä Robert?» kysyi kolmas nainen.
»He ovat kordelieri-kerhossa laatimassa julistusta, jolla kansalaisia
kehoitetaan tarttumaan aseihin. Minä tuon heidän terveisensä ja sanon
vielä kerran, ettei tänä yönä tapahdu mitään. Todistaakseni väitteeni
menen nukkumaan.»
Ja hän heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle ja viiden minuutin
perästä nukkui sikeästi, vaikka sillä hetkellä ratkaistiin elämän ja
kuoleman kysymys kuninkuuden ja kansan välillä.
Kello yksi saapui Camille vuorostaan.
»Tuon terveiset Robertilta, joka lähti viemään julistustamme
kommuunille... Älkää olko levottomia, vasta huomenna se alkaa tai vielä
myöhemmin!»
Camille pudisti päätänsä kuin epäilisi. Sitten hän nojasi päänsä
Lucilen olalle ja nukahti.
Hän oli nukkunut puolisen tuntia, kun ovikello soi.
Rouva Robert meni avaamaan. Tulija oli Robert. Hän tuli noutamaan
Dantonia kommuunin käskystä ja herätti nukkujan.
»Lähtekööt... mutta antakoot minun nukkua rauhassa!» ärjyi Danton.
»Onhan päivä huomennakin.»
Robert ja hänen vaimonsa lähtivät kotiinsa.
Hetken kuluttua ovikello soi jälleen. Rouva Danton meni avaamaan
ja sitten opasti sisälle rotevan, vaaleaverisen, arviolta
kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka yllä oli kansalliskaartin
kapteenin asetakki ja kädessä kivääri.
»Onko herra Danton kotona?» kysyi hän.
»Nouse, rakas ystävä!» sanoi rouva Danton herättäessään miehensä.
»No, mitä nyt?» huudahti tämä. »Vieläkö joku?»
»Herra Danton», virkkoi vaaleaverinen nuori mies, »teitä odotetaan
siellä».
»Missä siellä?»
»Kommuunissa.»
»Kuka odottaa?»
»Piirin komisaarit ja varsinkin herra Billot.»
»Se raivohullu!» mutisi Danton. »Hyvä on, sanokaa Billotille, että
tulen sinne.»
Sitten hän silmäili nuorukaista, jonka piirteet olivat hänelle vieraat
ja jolla, vaikka näytti vielä lapselta, oli ylemmän upseerin arvomerkit.
»Anteeksi, hyvä herra», sanoi hän, »kuka te olette?»
»Minä olen Ange Pitou, Haramontin kansalliskaartin kapteeni...»
»Vai niin.»
»Entisiä Bastiljin valtaajia.»
»Hyvä!»
»Sain eilen kirjeen herra Billotilta, joka ilmoitti siinä, että
täällä mahdollisesti otellaan huomenna tiukasti ja että kaikki kunnon
isänmaanystävät olisivat tarpeen...»
»Entä sitten?»
»Minä lähdin miesteni kanssa, nimittäin niiden, jotka halusivat seurata
minua, mutta koska he ovat heikompia kävelijöitä kuin minä, pysähtyivät
he Dammartiniin. Huomenna yhdentoista tienoissa he ovat täällä.»
»Dammartiniin?» tokaisi Danton. »Mutta sehän on viidenneljättä
kilometrin päässä täältä!»
»Vallan oikein, herra Danton.»
»Kuinka kaukana on Haramont Pariisista?»
»Kolmenyhdeksättä kilometrin päässä... Me lähdimme tänä aamuna kello
viisi...»
»Ohoh! Ja te olette taivaltanut tuon matkan yhdessä päivässä?»
»Kyllä, herra Danton.»
»Ja te saavuitte...?»
»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin,
että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren
luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei
häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta
Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut
nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle
sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta...»
»Ja kaupungintalostako löysitte hänet?»
»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja
sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot',
vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys
ja että me odotamme häntä.'»
»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa
minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»
Hän syleili vaimoaan ja poistui Pitoun seurassa.
Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten.
Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.
Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile
herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo
oli pyörtynyt.
Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä
näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä
enne.