Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa,
saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.
Kuten sanottu, se oli mieletön teko, uhkaus ja siis myöskin solvaus.
Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta
typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat.
Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin
valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.
Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki
kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista,
tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita
kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.
Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapui
Pariisiin 28:ntena.
Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli
kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?
Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti.
Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän
jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.
Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen
jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.
Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä
Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka
osaavat kuolla!»
Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus
hänellä oli maanmiehiinsä?
Hän vaikutti nuoruudellaan, kauneudellaan ja isänmaallisella
mielialallaan.
Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen
nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte
Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.
Rouva Roland oli aluksi epäillyt häntä. Miksi? Barbaroux oli liian
kaunis.
Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät,
niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisen
Bordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa.
Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.
Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.
»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset
tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani
noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de
Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en
malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen
rakastaa kyllin isänmaataan.»
Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.
Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä
hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.
Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli
syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä,
jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja
sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan
niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen
rannoilta Rhônen laaksoon.
Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa,
jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja
sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen
perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän
oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren
ja Maratin kanssa.
Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana
Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen
valtuuston sihteeriksi.
Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi
Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.
Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista
oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.
Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei
kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin
oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen
ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän
näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.
Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista
puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat
oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat
Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä
kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.
On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista
nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.
Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan
kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin
kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne
olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.
Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän
kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli
käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.
Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin
kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen
naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva
sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93,
rakasti naisia.
Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian
kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.
Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä
itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein
palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.
Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän
Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka
kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää
miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.
Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista.
He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven
aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja
tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei
kannattanut puhuakaan.
Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa
kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän
matka.
Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia,
joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat
ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.
Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiin _roistolaumaksi_.
Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de
Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin _Reinin lauluksi_.
Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival
tuntuisi heistä lyhyemmältä.
Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki
yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi
kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.
Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen
korostuskin kävi toisenlaiseksi.
Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu —
se oli _marseljeesi_, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta
värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.
Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien
ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta,
tuntematonta laulua.
Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi
Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin
neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.
Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella
miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?
Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla
kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein
palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja
julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.
Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja
hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui
vain kahdensadan miehen kanssa!
Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä
pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.
Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut
hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan
puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi
nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?
Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana
päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.
Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan
välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu
Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat
kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle
suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.
Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat
toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin
käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset:
»Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät
pistinhyökkäykseen.
Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän
takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi
heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.
Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren
kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.
Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli
viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan,
niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.
Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle
kirjelmän.
»Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse
pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa
Lafayettea, _lakkauttakaa toimeenpanovalta_, erottakaa departementtien
direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»
Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä
äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.
Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä
jalkaan: Danton ja Sergent.
»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttää _toimeenpanovaltaa_. Jos mieli
parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi
niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n
väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska
hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen ja
_erottakaamme hänet_.»
Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan
kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein
kuninkaalle!
Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin,
joita sille tyrkytettiin.
Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä
kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea
vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.
Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä?
Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?
Varokoon! Eikö se siis tiennyt, se houkkio, mitä tapahtui?
Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti
erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä
kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa,
lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät
Saint-Antoinen veljiltä:
»Jos me marssimme Tuilerieihin, lähdettekö mukaamme?»
»Lähdemme», vastattiin.
Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin
kapinallisten julistuksen.
Elokuun 5 päivänä kommuuni kieltäytyi julkaisemasta sitä päätöstä.
Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan
kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.
Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät
marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He
pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.
Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että
kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi
nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.
Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent,
Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.
»Mitä te haluatte?» kysyivät nämä virkailijat.
»Panoksia», vastasivat nuoret miehet.
»On jyrkästi kielletty luovuttamasta niitä», sanoi Panis.
»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen
marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole
puolustusneuvoja!»
»Onko meidät siis kutsuttu Pariisiin murhattaviksi?» huudahti toinen.
Edellinen tempasi pistoolin taskustaan.
Sergent hymyili.
»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä
kahta kommuuninjäsentä!»
»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä
pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»
Hän painoi pistoolinsuun otsaansa ja jatkoi:
»Ruutia, ammuksia, tai marseillelaisen kunnian nimessä minä ammun
itseni!»
Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.
Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.
»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori
mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»
»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme
alttiiksi.»
»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme
alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään.
Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»
Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava
ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.
»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.
Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.
Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat
ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.
Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta
tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut
vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.
Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan,
eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi?
Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä
kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.
»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai
meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme
vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme
tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa
sille haudan!»
Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja
pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.
Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi
Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat
Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle
-— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella.
Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli
kynää ja laati kapinasuunnitelman.
Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen
kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella
vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa
talossa kuin Robespierrekin.
Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko
tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän
kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:
»Mutta, herra Antoine, tahdotteko siis murhauttaa herra de
Robespierren?»
»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja.
»Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää,
piiloutukoon!»
Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle ja
Alexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.
Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei
hän ollut vielä valmis.
Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20
päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta
tehdä.
Kapina lykkääntyi siis yhä.
Antoine oli sanonut, ettei kukaan ajatellut Robespierreä. Hän erehtyi.
Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä,
liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.
Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei
epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan
Marseilleen.
Kuulkaamme, mitä rouva Roland sanoo:
»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja
Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden
pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme
karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät
marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»
No niin, Barbaroux luuli keksineensä toisenkin keinon: Robespierren
neron.
Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälle
Barbaroux oli päässyt?
Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana,
ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont
Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.
Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis
Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken
kunnian.
Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti
vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja
Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.
Kuten sanottu, Robespierre asui puuseppä Duplayn luona.
Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloon
Mars-kentän verilöyly-iltana.
Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan
siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä
uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen
tulevaisuutensa selville vesille.
Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli
erikoisen sopiva.
Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja
tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän
asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen
kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta
myöhemmin.
Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren
kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti
Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja
vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.
Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan
tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne
vakinaiseksi vuokralaiseksi.
Rouva Duplay edisti kaikin tavoin hänen suunnitelmiaan.
Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman
ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston.
Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden
muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen
sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä
ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.
Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen
sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja
ynnä papereita varten.
Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset
olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta
kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.
Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan
muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.
Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen
rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis
vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä
nähdäkseen joka puolella Robespierren.
Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja
Rebecqui opastettiin.
Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa,
kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän
puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä
pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun.
Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt
vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen
kehitystä.
Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous?
Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi
yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin
uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?
Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.
»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»
Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn
valmiina.
Rebecqui nousi ja sanoi:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat
lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.
Panis, joka oli noutanut heidät, saatteli heitä kadulle.
»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren
ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus
tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre...»
Mutta Barbaroux keskeytti hänet ja toisti toverinsa sanat:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistui
Rebecquin seurassa.