Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt
kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.
Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty
heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun
26 päivänä.
Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin
hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset
näemme hyvin pian.
Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se
oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus,
näki vihollisen porttiensa edessä.
Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli
ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria
vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.
Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka
erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon,
tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu
sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.
Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksi
ja toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina.
Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi.
Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaa
Ranskan puolesta!»
Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä,
niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan
sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.
Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista
juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi,
Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä
Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan
varusväen upseerien kanssa.
Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden
ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi
voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei
juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen
kaunistuksena ja tuoksuna.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies
Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän
kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen
itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön
aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin
kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.
Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä
soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa
konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten
joukossa.
Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt
näin heloittava kesäkuun aurinko.
Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.
Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä
kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää
tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa
palmunlehvää.
Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha _Käy päinsä!_ oli vihan ja
kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa,
joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.
Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja
luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?
Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de
Lisle vastasi:
»Minä teen sen!»
Ja hän poistui salista.
Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen
poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä
taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.
Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä,
rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden
taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.
»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»
Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.
Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen
lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.
Rouget de Lisle aloitti:
Lapset synnyinmaan, marssikaamme,
päivä koittanut on kunnian!
Hirmuvaltojen vaaraks maamme
hurmelippuin näätte liehuvan.
Vainioilta huudot jo vainon
tänne raikuu raivoisat.
Meiltä tappaa tahtovat
isät, äidit, puolison kainon.
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa.
Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan
halusivat kuulla jatkon, huusivat:
»Hiljaa, hiljaa, kuunnelkaa!»
Rouget de Lisle jatkoi, äänessä syvän närkästyksen sävy:
Miksi syöksevät lauman kurjan
tänne petturit ja kuninkaat?
Mikä nostatti vimman hurjan,
meitä vastahan eri maat?
Roistontyötä hautovat meille,
kauan suunniteltuaan,
kansa Ranskan maineikkaan
jotta oisi orjia heille.
Aseihin ryhtykää!...
Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen.
Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Yhä kasvavan innostuksen kannustamana hän jatkoi:
Kumma ilmiö: vieras saisi
meille säätää hirmulakejaan,
joukot palkatut valloittaisi,
murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan!
Kaikki nuoret, urheat meidän
miehet kaataako se vois?
Meillekö he saastan tois —
Luoja voittaa sallisi heidän!
Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö
oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:
»Ei, ei, ei!»
Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien
täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.
Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:
Vaviskaa, te tyrannit, sillä
koston päivä vihdoin valkenee.
Ylvään aattehen pettäjillä
kauhu on, kun kansa rankaisee.
Silloin taistotanteret kastuu
hurmehesta meidänkin,
mutta aina hurjemmin
teitä vastaan uusia astuu.
»Niin, niin!» huusivat kaikki.
Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja
äidit kohottivat sylissään pienokaisia.
Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään
säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää
satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa
hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja
ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:
Kerran meidänkin joutuu hetki
jatkaaksemme työtä vanhempain.
Uljas olkohon silloin retki
sankarien tietä noudattain.
Kenkään meist' ei henkeä säästä
puolest' armaan synnyinmaan,
käsistämme milloinkaan
emme vimman kostoa päästä.
Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen
seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille,
jotka ovat vain erehtyneet?»
»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei
sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»
Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson,
jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena,
jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:
Ranskalaiset, se muistakaatte:
Iskekää tai sikseen jättäkää!
Uhriparkoja säästää saatte,
jos niit' erehdykset hämmentää.
Suosionosoitukset keskeyttivät laulajan.
»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille
veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan
meitä vastaani.»
»Niin», myönsi Rouget de Lisle, »sääliä ja armoa heille».
Mutta vieraat kaikki ja halvat
rikoskumppanit Bouillén
saakoot piston sydämeen:
heitä vastaan meillä on kalvat!
»Juuri niini» huudettiin. »Heitä vastaan!»
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.
Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti
toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle
porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön,
joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:
Pyhä rakkaus synnyinmaamme,
nouse, nostata kättä kostavaa!
Vapaus, vapaus varjelkaamme,
on sun alttaris armas isänmaa!
Alla viireimme hengetär voiton
rientäköön kera riemuamaan,
vainolaiset nähköhöt vaan
maamme juhlan ja maineemme koiton.
»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.
Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden
ylistyshymninä kertosäe:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät
toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet
päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.
Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta
päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen
kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili
runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.
Ja se oli oikein!
Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani
sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa
vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle,
vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?
Se johtuu siitä, että pyhä _marseljeesi_ ei ole ainoastaan sotahuuto,
vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan
valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan
vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.
Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty ja _Reinin lauluksi_
ristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessä _marseljeesina?_
Lukija saa heti kuulla selityksen.