Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää
Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean
tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen
kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset
toistuivat.
Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun
koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi
joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat
isänmaan olevan vaarassa.
Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä
järjestämään ohjelman.
Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa
vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen
tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut
sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10
päivän jälkeen.
Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja
toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.
Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta
varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.
Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla
pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat
peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.
Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista
kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta: _Vapaus,
yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa._.
Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli
kupeella.
Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen
kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat:
_Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!_
Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa
järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti
kolisten.
Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko
päätti kulkueen.
Kaikille toreille, silloille ja katujen kulmiin kulkue pysähtyi.
Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun
tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään,
luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän
kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:
»Isänmaa on vaarassa!»
Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan,
isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan
huutaa: »Apuun, lapseni!»
Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi
siihen kaikuna toinen jyrähdys.
Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus
— oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten
merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun
varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun
amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen
myrskyn tohahdus.
Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui
kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.
Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa
kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle
ilmoittautuneelle.
Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella
soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja
kansalaisia.
Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat
isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä
ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa
joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.
Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos
— eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni
sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun
ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan
ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen _Käy päinsä_.
Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.
Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan
kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta
merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.
Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat
ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina
valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista
vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.
Niin tuli Bretagnesta iäkäs La Tour d'Auvergne ja etelästä nuori Viala.
Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä,
itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat
heille:
»Mutta laulakaa toki, te toiset! Huutakaa toki: Eläköön kansa!»
Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti
tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.
Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa,
että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.
Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli
kuuluttaa:
»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta
kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa
sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»
Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää
saada rangaistuksensa!»
Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja
joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus:
»Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin
halusi rangaista.
Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko
liikkui amfiteatterien ympärillä.
Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat
ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.
Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan
huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset
ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.
He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että
heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän
kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli
lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.
Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä,
kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet
hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan
ja kruununprinssin huoneistojen välissä.
Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt
sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus
tuntuisi vähemmän rasittavalta.
Rouva Campan nukkui samassa huoneessa kuin kuningatarkin.
Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin,
että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.
Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä
aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä
puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua
ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.
Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta
kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja
sanoi:
»Älkää jättäkö minua, Campan!»
Käytävästä kuului tällöin huuto:
»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä
sain hänet kiinni.»
Se oli kamaripalvelijan ääni.
»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista
elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»
Sitten hän sanoi kamaripalvelijalle:
»Päästäkää se mies ja aukaiskaa hänelle ovi!»
»Mutta, madame...» aloitti rouva Campan.
»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä
huomenna riemukulkueessa!»
Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.
Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren
huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.
Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan
vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista
kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet
taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän
kohteen.
Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.
»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.
»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon
kärsimysteni loppuvan pian».
»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän
majesteettinne taas jotakin ikävää?»
»En, päinvastoin, Campan.»
Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin
kalpeammalta.
»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee
meidät vapaina ja kahleettomina».
»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten
avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»
»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi
kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei,
mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»
»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.
»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi
ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia
vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma
ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat
Valenciennesissa... tuona päivänä Verdunissa... tuolloin Pariisissa!'»
»Ettekö pelkää...?»
Rouva Campan epäröi jatkaa.
»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa.
»Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään
uskalla, ei mitään voitakaan.»
»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?»
kysyi Campan.
»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä
aikana», vastasi kuningatar.
»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.
Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja
lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut: _Marseljeesin_.