Heinäkuun 11 päivänä kansalliskokous julisti, että isänmaa oli
vaarassa. Mutta julistuksen julkaisemiseen vaadittiin kuninkaan
suostumus. Se saatiin vasta 21 päivän illalla.
Kun julistettiin isänmaan olevan vaarassa, merkitsi se tosiallisesti
hallituksen voimattomuuden tunnustamista, ja sillä kehotettiin kansaa
pelastamaan itse itsensä, koska kuningas ei sitä voinut tai ei enää
halunnutkaan.
Heinäkuun 11 päivästä 21:nteen vallitsi Tuilerieissa ankara pelko. Hovi
odotti, että heinäkuun 14 päivänä yritettäisiin surmata kuningas.
Jakobiinien julistus oli omiaan vahvistamaan tätä luuloa. Se oli
Robespierren sepittämä. Sen kaksimielinen sanamuoto todistaa selvästi
hänen käsialaansa.
Se oli osoitettu liittolaisille, jotka saapuisivat Pariisiin juhlimaan
heinäkuun 14:ttä, vuotta aikaisemmin niin julman veriseksi käynyttä
päivää.
»Terve teille, te kolmenyhdeksättä departementin ranskalaiset!»
lausui lahjomaton.
»Terve, te marseillelaiset! Terve, sinä mahtava, voittamaton isänmaa,
joka keräät lapsesi koolle vaarojesi ja juhliesi päivänä! Avatkaamme
ovet veljillemme!
— Kansalaiset, oletteko kokoontuneet vain turhan liittojuhlan takia
ja kuulemaan tarpeettomia valoja? Ette, ette! Te riennätte kansan
kutsusta, ulkoa uhatun, sisällä petetyn kansan huutoa noudattaen!
Kavalat päällikkömme johtavat armeijamme salaväijytyksiin,
kenraalimme kunnioittavat Itävallan tyrannin alueita ja polttavat
belgialaisten veljiemme kaupunkeja. Muuan kummitus, Lafayette, on
tullut häpäisemään kansalliskokousta! Onko sitä enää olemassakaan
nykyisessä alennustilassaan, uhattuna ja solvaistuna? Sellaiset
hyökkäykset herättävät lopulta kansan, ja te riennätte apuun. Kansan
nukuttajat koettavat viekoitella teitä; kavahtakaa heidän hyväilyjään,
karttakaa heidän pöytiään, joiden ääressä juodaan maltillisuutta ja
velvollisuuden unohdusta! Kätkekää epäluulo sydämiinne, sillä kohtalon
hetki tulee pian!
— Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko te _alhaisten
epäjumalien_ asettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan,
joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon
kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille
Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua
siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän
vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa
se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet
isänmaan turvallisuuden!»
Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei
ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä
kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.
Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja,
pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä
departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on
tapettava!»
Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko
hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli
kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli
johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut
murhaajiin.
Näissä arveluissa oli jonkun verran tottakin.
Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja
kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että
mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun
14:ntenä.
Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään
yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen
ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.
Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä
kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä
koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin
Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt
Versaillesissa.
Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen
Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän
sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.
Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan
sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen
ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt
sitä pukunsa alla kolme päivää.
Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren
ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti
nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa
ovet.
Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja
kuiskasi:
»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata,
Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa
toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette
kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»
Kuningas lähti.
Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta
siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun
ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:
»Campan, mitä kuningas sanoi teille?»
Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar
ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä
kuningas oli kuiskannut.
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä
samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu
Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä
vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa
osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas...
Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen,
hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi,
kuinka käy silloin poloisten lasteni?»
— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi
nyyhkytyksiin.
Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja
eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.
»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten
sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun
sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut
enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko
tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»
Rouva Campan epäröi lähteä.
»No, mikä teidän on?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että
olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin
on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne
panemaan ne yllenne.»
»Kiitos, rakas Campan», sanoi Marie-Antoinette.
»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin
iloisena.
»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon
pukemasta sitä ylleni.»
Sitten hän tarttui rouva Campanin käteen ja kuiskasi:
»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat
tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He
vapauttavat minut!... Mene, Campan, mene!»
Rouva Campan lähti. Oli jo aikakin, sillä hän oli läkähtymäisillään.
Käytävässä hän tapasi kuninkaan, joka oli tulossa häntä vastaan.
Nähdessään hänet kuningas pysähtyi ja ojensi hänelle kätensä. Rouva
Campan tarttui kuninkaalliseen käteen ja aikoi suudella sitä, mutta
kuningas veti hänet lähelleen ja suuteli häntä molemmille poskille.
Ennenkuin kamarirouva ehti tointua kummastuksestaan, sanoi kuningas:
»Tulkaa!»
Kuningas meni edellä, pysähtyi vasta sisäkäytävässä, joka yhdisti hänen
huoneensa kruununprinssin huoneeseen, tapaili kädellään jotakin pontta
ja aukaisi kaapin, joka oli oivallisesti piilotettu seinään siten, että
oven reunat peittyivät ruskeihin juoviin, jotka olivat maalattujen
seinäkivien liittymäkohtina.
Se oli samainen rautakaappi, jonka hän oli kovertanut ja sulkenut
Gamainin avulla.
Kaapissa oli kookas salkku, täynnä papereita, ja eräällä hyllylaudalla
muutama tuhat louisdoreja.
»Kas tässä, Campan», sanoi kuningas, »ottakaa tämä salkku ja viekää se
huoneeseenne».
Rouva Campan koetti nostaa salkkua, mutta se oli liian painava.
»Sire», sanoi hän, »en jaksa».
»Odottakaa, odottakaa», kehoitti kuningas.
Ja suljettuaan kaapin, joka oven kiinni painuttua hävisi jälleen
näkymättömiin, hän otti salkun ja kantoi sen rouva Campanin huoneeseen
saakka.
»Kas niin», virkahti hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
»Sire, mitä minä teen tälle salkulle?» kysyi rouva Campan.
»Kuningatar sanoo sen teille samalla kun hän selostaa, mitä salkussa
on.»
Ja kuningas poistui.
Jottei salkkua kukaan näkisi, työnsi rouva Campan sen suurella vaivalla
vuoteensa patjojen väliin. Sitten hän palasi kuningattaren luokse.
»Madame», sanoi hän, »huoneessani on salkku, jonka kuningas toi sinne.
Hän mainitsi minulle, että teidän majesteettinne ilmoittaisi, mitä
siinä salkussa on ja mitä minun pitää sille tehdä.»
Kuningatar laski kätensä vastausta odottelevan kamarirouvan kädelle ja
sanoi:
»Campan, salkussa on papereita, jotka koituvat kuninkaan kuolemaksi,
jos, mistä Jumala meitä varjelkoon, häntä vastaan ryhdytään
oikeudenkäyntiin. Mutta salkussa on myöskin — ja varmaankin juuri
siitä hän haluaa minun puhuvan teille — eräässä neuvoston istunnossa
tehty pöytäkirja, johon kuningas on merkinnyt sotaa vastustavan
kantansa. Kaikki ministerit ovat sen allekirjoittaneet. Jos nostetaan
oikeudenkäynti, on se pöytäkirja hänelle yhtä hyödyllinen kuin muut
paperit ovat turmiollisia.»
»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on
tehtävä?»
»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te
yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni,
edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään
sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te,
Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät
alati käden ulottuvilla...»
Heinäkuun 14 päivän juhla koitti.
Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene
kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton
juhlimista.
Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin
kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön
kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu
kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.
Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona,
kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.
Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas,
kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita
ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä
oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten
ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein
uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen
katsettaan.
Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!»
kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi
kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar
lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän
tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»
Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin
rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli
punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati
näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että
pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.
Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi
kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen
seurassaan isänmaan alttarille päin.
Kuningattaren täytyi tällöin erota kuninkaan seurasta ja mennä
lapsineen hänelle varattuun aitioon. Hän pysähtyi ja kieltäytyi
nousemasta parvekkeelle, ennenkuin näkisi kuninkaan pääsevän perille.
Isänmaan alttarin juurella syntyi tungos, kuten tavallisesti väkijoukon
liikehtiessä. Kuningas katosi kuin kurimuksen nielemänä.
Kuningatar parkaisi ja aikoi syöksyä kuninkaan luo. Mutta silloin tämä
tuli jälleen näkyviin astuen isänmaan alttarille johtavia portaita.
Niiden tavallisten vertauskuvien joukossa, joita esitetään tällaisissa
suurissa juhlissa, Oikeuden, Voiman ja Vapauden rinnalla oli muuan,
jonka nähtiin välkkyvän, salaperäisenä ja peloittavana, harsoverhon
alla, ja jota kantoi muuan mustapukuinen mies, päässä kypressiseppele.
Tämä hirveä vertauskuva herätti kuningattaren erikoista huomiota. Hän
istui kuin paikalleen naulittuna. Nyt hän oli rauhoittunut kuninkaan
kohtalosta, nähdessään tämän saapuneen isänmaan alttarin tasokkeelle,
eikä voinut irroittaa katsettaan tuosta synkästä ilmiöstä.
Vihdoin hänen onnistui kirvoittaa kahlehdittu kielensä, ja hän sanoi
puhumatta kenellekään erikoisesti:
»Kuka tuo mustapukuinen ja kypressin seppelöimä mies on?»
Muuan ääni, joka pani hänet säpsähtämään, vastasi:
»Mestaaja.»
»Mitä hän pitelee kädessään harsokankaan suojassa?»
»Kaarle ensimmäisen mestauskirvestä.»
Kuningatar valahti kalpeaksi ja kääntyi. Hän oli tuntevinaan tuon äänen
jo entuudestaan.
Hän ei erehtynytkään. Mies, joka oli puhunut, oli Taverneyn linnan,
Sèvresin sillan ja Varennesista paluun mies, sanalla sanoen Cagliostro.
Kuningatar kiljahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin syliin.