Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että
sisällä.
Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti
kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.
Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli
suunnatonta armeijaa.
Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi
puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin
asemiin.
Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman
päähän Strassburgista.
Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs,
itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja
tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista
vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.
Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli
osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan,
sopinut luottaa häneen.
Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten
lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.
Näin oli laita ulkona.
Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, joka
oli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.
Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennien
kuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.
Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti
messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina
naapurikappelin edustalle.
Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa oli
lietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.
Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivät
vallankumousvastaisia julistuksia.
Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enää
yksilöitä, vaan koko isänmaata.
Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun,
vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.
Kansalliskokous odotti.
Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästä
Vergniaud puhuu.»
Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.
Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena
päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.
Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.
Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.
Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat
käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.
Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun
suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle
taputettiin.
Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen.
Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä
rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta.
Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin
nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin
lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen
puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme
neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi
taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin
miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä
onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen
voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran
hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.
Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän
oli suurten päivien mies.
Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän
oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä
ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa.
Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat
silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman
leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja
kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen
suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten
ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta,
jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä
näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai
valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni
sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti
tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija
ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti
hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun
hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan,
tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen
Taborinsa!
Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura
salamoita pidätellen.
Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin.
Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja
värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.
Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti
kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten
tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää
kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että
hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan
puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana
kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden
raunioita.
Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen,
jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa
uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen
sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.
»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka
kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,
»Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:
— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan?
Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia,
jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään
levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä
kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka
houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se
päämääränsä kohden?
— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa,
näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan
omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt
vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin
taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille
rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin
kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme
liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella
katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan
sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että
pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko
verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät
alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille,
mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti
kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita
hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten,
kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa?
Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain
viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa
ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä
teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte
unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot
sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka
vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka
ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan
vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut
maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista
kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa
teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa
kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät
olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta
pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka
haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka
ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen
pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on
haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi,
että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet
despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja
että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme
kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen
vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.
— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt
ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään,
vastavallankumoukseen.
— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa
asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin
synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko
kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita
hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä
vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen
haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia
pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä
ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja
julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata
uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä
epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet
pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa
päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään
yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte.
Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden
soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset
väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että
kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme.
Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka
uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa
kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!
— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette
päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan
liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista
päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun
myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt
siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden
käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä
epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden
maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä
siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä
on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side,
jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja
näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.
— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä
vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus.
Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion
komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit
pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman
isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien
urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen
edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet
ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta,
varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa
näissä maanvaivoissa.
— Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan
johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän
nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan
hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'
— Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset
väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta
minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen
noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan.
On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki
ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian
myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne
koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä,
mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja.
On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta
vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki
ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat
pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen
ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden
valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani
isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On
totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle
välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä
vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On
totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo
panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata
teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä,
koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu
perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii
perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi
sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'
— Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas
kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen
häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi
ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan
perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata
hänelle:
— 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että
totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella
valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi
lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit,
perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla
sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa,
jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä
uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla
vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja
rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme
perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä
vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä
puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli
valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin
hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina?
Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi
perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän
puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty
maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit
onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön
kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden,
sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain
ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota
ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää
vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain
vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan
valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla
ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta
saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien
voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille,
jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin
halpamaisesti pettänyt!'
— Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti
moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät
valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan
himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän
salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä
hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei
hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän,
jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan,
että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin
välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.
‒ Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te
saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle,
että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia
urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan
kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet
isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka
ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai
odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai
surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan
vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille
valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään
petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista
liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan
veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi
linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on
suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu
ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa
hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon
voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua,
sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä
ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja
jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden
voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat
juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan
ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi
tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan
isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään!
Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän
tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää
koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai
sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa
kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä
heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne
nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu
tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen
ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»
Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla
asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään
reuhtoo ilmaa.
Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous,
feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat,
kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan
pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.
Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka
oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat
kuolla!»