Lafayetten voitolla, epäilyttävällä voitolla, joka johti
peräytymiseen, oli omituiset seuraukset.
Se oli lyönyt rojalistit. Girondelaiset sensijaan olivat näennäisestä
tappiosta vahvistuneet, sillä se oli innostanut heitä osoittamalla
kuilun, johon he olivat olleet suistumaisillaan.
Jos Marie-Antoinetten sydän olisi vihannut vähemmän, olisi Gironde
sillä hetkellä kai ollut lopussa.
Hoville ei saisi nyt suoda aikaa korjata erehdystä, jonka se oli
tehnyt. Jokainen haki ja itsekukin luuli löytäneensä sopivan keinon.
Kun keinot sitten esitettiin, havaittiin ne kaikki riittämättömiksi ja
hylättiin.
Rouva Roland, puolueen sielu, halusi panna kansalliskokouksen
järähtämään. Kuka voisi sitä järäyttää? Kuka pystyisi iskun
sivaltamaan? — Vergniaud!
Mutta mitä teki tämä Akilles teltassaan tai oikeammin tämä Reinhold
Armidan puutarhoissa? — Hän lempi.
Kovin vaikeata on rakastaessaan vihata.
Hän rakasti kaunista rouva Simon Candeillea, näyttelijätärtä,
runoilijatarta, soittotaiteilijatarta. Ystävät hakivat häntä toisinaan
pari kolme päivää, löytämättä häntä kotoaan. Vihdoin he löysivät hänet
kauniin naisen jalkojen juuresta. Hänen toinen kätensä lepäsi naisen
polvilla, ja toinen näppäili haaveksivasti harpun kieliä.
Ja joka ilta hän meni teatterin orkesteriin paukuttamaan käsiään
sille, jota hän palvoi kaiket päivät.
Eräänä iltana kansalliskokouksesta lähti kaksi epätoivoista edustajaa.
Vergniaudin toimettomuus kauhistutti heitä Ranskan takia. Nämä miehet
olivat Grangeneuve ja Chabot.
Edellinen oli bordeauxilainen asianajaja, Vergniaudin ystävä
ja kilpailija ja, kuten hänkin, Gironden edustaja; jälkimäinen
oli entinen kapusiinimunkki, laatinut yksin tai muiden avulla
_Sanskulottien katkismuksen_, joka vuodatti kuninkuuden ja uskonnon
ylitse luostarikammiossa kertynyttä sappea.
Synkkänä ja mietteissään Grangeneuve asteli Chabotin rinnalla. Tämä
silmäili toveriaan ja oli näkevillään hänen otsallaan ajatusten luoman
varjon.
»Mitä ajattelet?» kysyi Chabot.
»Ajattelen», vastasi toinen, »että tämä hitaus heikentää isänmaata ja
surmaa vallankumouksen».
»Ah, niinkö arvelet?» naurahti Chabot ominaisella katkeralla tavallaan.
»Ajattelen», pitkitti Grangeneuve, »että jos kansa suo kuninkuudelle
aikaa, kansa on tuhon oma!»
Chabot nauroi kimakasti.
»Ajattelen», jatkoi Grangeneuve, »että vallankumouksilla on
vain yksi otollinen hetki. Jotka lyövät sen laimin, eivät löydä
sitä toistamiseen, vaan saavat tehdä siitä tilin Jumalalle ja
jälkimaailmalle.»
»Ja sinä arvelet, että Jumala ja jälkimaailma vaativat meidät tilille
laiskuudestamme ja toimettomuudestamme?»
»Pahoin pelkään.»
Lyhyen vaitiolon jälkeen Grangeneuve jatkoi:
»Kuulehan, Chabot, olen varma, että kansa on väsynyt viimeisestä
tappiostaan. Se ei nouse enää ilman voimakasta kannustusta, ilman
veristä kiihoketta. Se tarvitsee raivon tai kauhun kuohuntaa, mistä se
ammentaa verestä tarmoa.»
»Kuinka sille järjestetään se raivon tai kauhun tilaisuus?» kysyi
Chabot.
»Sitä juuri mietinkin», vastasi Grangeneuve, »ja luulen jo
päässeenikin salaisuuden perille».
Chabot siirtyi lähemmäksi. Toverin äänensävy ilmaisi, että hän saisi
kuulla jotakin hirveää.
»Mutta», jatkoi Grangeneuve, »löydänkö miehen, joka olisi kyllin
päättäväinen sellaiseen tekoon?»
»Puhu!» virkkoi Chabot äänellä, jonka tiukkuus oli omiaan hälventämään
hänen toverinsa epäilykset. »Minä olen valmis kaikkeen, tuhotakseni
sen, mitä vihaan, ja minä vihaan kuninkaita ja pappeja!»
»No niin», sanoi Grangeneuve, muistellen menneisyyttä, »olen nähnyt
kaikkien vallankumousten kehdossa puhdasta verta, Lukretiuksen ajoista
Sidneyn päiviin asti. Valtiomiehille vallankumoukset ovat teorioita,
mutta kansoille ne ovat kostoa. Jos siis tahdotaan työntää laumaa
kostoon, on sille esitettävä uhri. Hovi epää meiltä sellaisen uhrin;
tehkäämme se siis omasta keskuudestamme hyvän asiamme eduksi!»
»En ymmärrä», sanoi Chabot.
»Jonkun meistä — tunnetuimpien, kiihkeimpien, moitteettomimpien
joukkoon kuuluvan — tulee sortua aateliston uhrina.»
»Jatka.»
»Tuon uhrin täytyy olla kansalliskokouksen jäsen, jotta
kansalliskokous tarttuisi kostonkalpaan. Lyhyesti sanoen minun pitää
ruveta siksi uhriksi!»
»Mutta ylimykset eivät iske sinuun, Grangeneuve. He varovat sitä
tekemästä!»
»Tiedän sen. Siksipä sanoinkin, että olisi löydettävä joku
päättäväinen mies...»
»Mitä varten?»
»Iskemään minua.»
Chabot väistyi askeleen syrjään, mutta Grangeneuve tarttui hänen
käsivarteensa.
»Chabot», virkkoi hän, »sanoit äsken olevasi valmis tuhoamaan kaikki,
mitä vihaat. Oletko valmis surmaamaan minut?»
Munkki oli vaiti. Grangeneuve jatkoi:
»Puheeni on turhaa, elämäni tarpeeton vapaudelle, mutta kuolemani
hyödyttäisi sitä. Ruumiini kohoaisi kapinan lipuksi, ja minä sanon
sinulle...»
Grangeneuve viittasi uhkaavin elein kädellään Tuilereihin päin.
»Tuon linnan ja sen asukkien pitää tuhoutua siinä myrskyssä!»
Chabot silmäili Grangeneuviä puistattavan ihailun vallassa.
»No?» kärtti Grangeneuve.
»Ah, ylevä Diogenes», sanoi Chabot, »sammuta lyhtysi! Se mies on
löydetty!»
»Sopikaamme siis kaikesta jo tänä iltana. Ensi yönä kävelen yksinäni
täällä» (he olivat tällöin Louvren ristikkoportin kohdalla)
»autioimmassa ja pimeimmässä kolkassa... Jos pelkäät kätesi
hervahtavan, ota mukaasi pari isänmaanystävää. Teen tämän liikkeen,
jotta he tuntisivat minut.»
Grangeneuve kohotti molemmat kätensä.
»He surmaavat minut, ja lupaan kaatua ääntäkään päästämättä.»
Chabot pyyhki otsaansa nenäliinalla.
»Huomisaamuna», jatkoi Grangeneuve, »löydetään ruumiini. Sinä syytät
hovia. Kansan kostava käsi tekee loput.»
»Hyvä on», sanoi Chabot. »Ensi yönä siis!»
Ja nämä eriskummaiset salaliittolaiset puristivat toistensa kättä ja
erosivat.
Grangeneuve meni asuntoonsa, teki testamenttinsa ja päiväsi sen
ikäänkuin se olisi Bordeauxissa laadittu vuotta aikaisemmin.
Chabot käväisi Palais-Royalissa aterioimassa, poikkesi sitten
rautakauppaan ja osti puukon.
Sieltä lähdettyään hän näki sattumalta teatterien ohjelmailmoituksia.
Neiti Candeille esiintyi illalla. Munkki tiesi nyt mistä löytäisi
Vergniaudin.
Hän meni Comédie Françaiseen, nousi kauniin näyttelijättären aitioon
ja tapasi siellä tavalliset ihailijat: Vergniaudin, Talman, Chénierin
ja Dugazonin.
Candeille esiintyi kahdessa näytelmässä, ja Chabot viipyi teatterissa
loppuun asti.
Kun näytäntö oli päättynyt, kaunis näyttelijätär pukeutunut ja
Vergniaud tarjoutunut saattamaan hänet Richelieu-kadulle, jonka
varrella hän asui, kapusi Chabot myös vaunuihin.
»Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle, Chabot?» kysyi Vergniaud,
joka oivalsi, että kapusiinimunkilla oli hänelle asiaa.
»Niin on... mutta olkaa huoleti, se ei vie paljon aikaa.»
»Sanokaa se heti.»
Chabot otti esille kellonsa.
»Ei ole vielä aika tullut», virkkoi hän.
»Milloin siis?»
»Sydänyöllä.»
Kaunista Candeillea puistatti tämä salaperäinen keskustelu.
»Voi, hyvä herra!» mutisi hän.
»Rauhoittukaa», lohdutti Chabot, »Vergniaudilla ei ole mitään
pelättävää, mutta isänmaa tarvitsee häntä».
Ajoneuvot vierivät näyttelijättären asunnolle päin.
Candeille ja molemmat miehet pysyivät äänettöminä. Näyttelijättären
oven edessä Vergniaud kysyi:
»Tuletteko mukaan, Chabot?»
»En, te lähdette minun mukanani.»
»Mutta minne te viette hänet, hyvä Jumala?» vaikeroi Candeille.
»Parinsadan askeleen päähän. Neljännestunnin perästä hän on vapaa,
lupaan sen.»
Vergniaud puristi kauniin lemmittynsä kättä, viittasi häntä
rauhoittumaan ja lähti Chabotin kanssa Traversière-kadulle.
He menivät Saint-Honoré-kadun poikki ja sitten Echelle-kadulle.
Tämän kadun kulmassa munkki laski kätensä Vergniaudin olkapäälle
ja osoitti toisella kädellä miestä, joka käveli Louvren autioitten
muurien kupeella.
»Näetkö?» kysyi hän.
»Mitä?»
»Tuon miehen?»
»Näen», vastasi girondelainen.
»Hän on ystävämme Grangeneuve.»
»Mitä hän tuolla tekee?»
»Odottaa.»
»Mitä hän odottaa?»
»Että hänet tapettaisiin.»
»Ettäkö hänet tapettaisiin?»
»Niin.»
»Kenen pitäisi surmata hänet?»
»Minun!»
Vergniaud silmäili Chabotia kuin mielenvikaista.
»Muista Spartaa, muista Roomaa», sanoi Chabot, »ja kuuntele».
Hän kertoi Vergniaudille koko jutun.
Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka
kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli
hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua,
syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni
valmistukseen».
»Jo kolmen päivän perästä...?»
»Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai
kaadan sen!»
»Annatko sanasi, Vergniaud?»
»Annan.»
»Miehen sanan?»
»Tasavaltalaisen sanan.»
»Nyt en tarvitse sinua. Mene rauhoittamaan lemmittyäsi.»
Vergniaud palasi Richelieu-kadulle, ja Chabot riensi Grangeneuven
luokse.
Nähdessään miehen lähestyvän Grangeneuve vetäytyi kaikkein pimeimpään
soppeen. Chabot seurasi häntä. Grangeneuve pysähtyi muurin juurelle
voimatta mennä pitemmälle. Chabot läheni yhä. Silloin Grangeneuve teki
sovitun liikkeen, kohottaen molemmat kätensä. Ja kun Chabot pysyi
liikkumatta, sanoi hän:
»No, mikä sinua pidättää? Iske toki!»
»Se on tarpeetonta», vastasi Chabot. »Vergniaud aikoo puhua.»
»Olkoon niin!» huoahti Grangeneuve. »Mutta luulen silti tätä keinoa
tehokkaammaksi.»
Mitä arvelette kuninkuuden voivan tällaisia miehiä vastaan?