Tuileriein tyhjennys oli käynyt yhtä alakuloisesti ja mykästi kuin
rynnäkkö oli ollut meluava ja pelottava.
Päivän vähäisiä tuloksia kummeksien joukko päättelikin: — Emme ole
saavuttaneet mitään. Sinne on mentävä uudelleen!
Se oli tosiaankin liian paljon, ollakseen uhkaus, mutta liian vähän
merkitäkseen tosihyökkäystä.
Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivat
arvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestä
kertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiin
lakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:
»Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin,
pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja
hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen
surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»
Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut
esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.
Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen
alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta
voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se
oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana
hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät
hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat
lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei
ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli
tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet,
Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet
murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja
silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn
yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli
kestänyt kilvoituksen. Kuninkaallinen _Ecce homo_ oli näyttänyt otsaa,
jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu.
Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä
olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja
herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»
Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen
ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan
varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen
uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi
maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle
nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin
yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt
laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan
vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.
Rojalistit olivat haltioissaan. Voittohan oli heidän.
Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka
oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti
kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi
suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.
Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut
niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen
täytyi siitä lähtien nousta.
Ja tilanne näytti tosiaankin kehittyvän siihen suuntaan.
Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää
sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen
päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.
Kesäkuun 20 päivän iltana Pétion oli saapunut Tuilerieihin, kun
mellakka oli päättymässä.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »nyt vasta olen saanut kuulla, mihin
tilanteeseen teidän majesteettinne on joutunut».
»Sepä kummallista», vastasi kuningas. »Ja tätä on kumminkin kestänyt
jo melko kauan.»
Seuraavana päivänä perustuslailliset, rojalistit ja feuillantit
ehdottivat kansalliskokoukselle, että julistettaisiin sotalaki
pantavaksi voimaan.
Lukija muistaa, mihin edellinen sotalaki oli johtanut lähes vuotta
varemmin Mars-kentällä.
Pétion riensi kansalliskokoukseen.
Ehdotusta perusteltiin väitteillä, että uusia väenkokouksia kuului
olevan tekeillä. Pétion vakuutti, ettei uusista väenkokouksista ollut
puhettakaan. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta. Ehdotus hylättiin.
Istunnosta Pétion lähti kahdeksan aikaan illalla Tuilerieihin
vakuuttamaan kuninkaalle pääkaupungin olevan rauhallisen. Hänen
mukanaan oli Sergent, vaskipiirrosten kaivertama, Marceaun vävy,
valtuustonjäsen ja poliisilaitoksen johtomiehiä. Heidän seuraansa oli
liittynyt pari kolme valtuustonjäsentä.
Carrousel-aukiolla jotkut Ludvig pyhän järjestön ritarit,
perustuslailliset kaartilaiset ja kansalliskaartilaiset herjasivat
heitä. Pétionia hätyytettiin, Sergentia lyötiin rintaan ja kasvoihin,
vaikka hänen yllänsä oli valtuuston vyöhyt, kaatoipa muuan isku hänet
katuun.
Perille päästyään Pétion huomasi, että häntä odotti taistelu.
Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian
tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen
leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut.
»Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha on
palannut pääkaupunkiin?»
»Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyt
tyyni ja tyytyväinen».
»Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että
eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole
tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».
»Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen
mielipide arvostelkoon sen tekoja.»
»Sanokaa: kansa kokonaisuudessaan, herra.»
»Valtuusto ei pelkää kansankaan arvostelua.»
»Kuinka on Pariisin laita tällä hetkellä?»
»Se on rauhallinen, sire.»
»Se ei ole totta!»
»Sire...»
»Olkaa vaiti!»
»Kansan hallintomiehen ei tarvitse olla vaiti, sire, kun hän täyttää
velvollisuutensa ja lausuu totuuden.»
»Hyvä on, voitte poistua.»
Pétion kumarsi ja lähti.
Kuningas oli esiintynyt niin kiihkeästi, hänen piirteensä ilmaisivat
niin syvää kiukkua, että kuningatarkin, tuittupäinen nainen,
tulisieluinen amatsooni, kauhistui.
»Hyvä Jumala», sanoi hän Rödererille, kun Pétion oli kadonnut, »eikö
teidänkin mielestänne kuningas esiintynyt hyvin kiihkeästi ja ettekö
pelkää, että hänen tulisuutensa tuottaa hänelle haittaa pariisilaisten
taholta?»
»Madame», vastasi Röderer, »kukaan ei kummastele, että kuningas käskee
alamaisen vaieta, joka unohtaa esiintyä kunnioittavasti».
Seuraavana päivänä kuningas kirjoitti kansalliskokoukselle valittaen,
mikä häväistys oli kohdannut linnaa, kuninkuutta ja kuningasta. Sitten
hän sepitti julistuksen kansalle.
Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän,
ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.
Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana
kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein
suosionosoituksin.
Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai
moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.
Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,
saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de la
Rochefaucauldin luo.
Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja
rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä
seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen
eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui
girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima
istunto.
Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä,
mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies
samalla rohkea.
Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi
pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi
hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.
Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas
kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut:
»Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten
avulla!»
Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon,
vastaamaan haasteeseen.
Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä
kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä
vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi
hyökkäilyjään.
»Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja
sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan
seisomaan yksin meidän parissamme.»
Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissään
Maubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.
Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toisten
uhkaavasti muristessa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän
kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni
oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta
rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni,
ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin
voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko
on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin
armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi
mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista
huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan.
Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni
ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On
jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus
ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että
kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin
majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta
kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin
teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä,
ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä,
kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä
rajalla.»
Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli
noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä
girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata
kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan
vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain
umpimähkään siepata nuoli viinestään.
Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen
värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.
»Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan
ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen
vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut
ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli
lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin
ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on
herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan
puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on
voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin
lomalupansa.»
Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa
myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti
suosionosoitusten ukkosesta.
Muuan edustaja huusi paikaltaan:
»Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte,
mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika.
Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa,
elämänsä!»
»Mutta tehän pidätte hänen hautajaispuhettaan!» huusi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun
joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».
»Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut
vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille
marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se
armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut
laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon
hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»
»Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minä
kannatan Vergniaudin ehdotusta».
»Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoi
Gensonné.
Äänestyksessä saivat Lafayetten ystävät kymmenen äänen enemmistön.
Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian
paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos
vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen
voitto, ja minä olen hukassa!»
Kuten Pétion, niin Lafayettekin lähti kansalliskokouksesta kuninkaan
luo.
Hänet otettiin vastaan leppeämmin, mutta ei yhtään suopeammin.
Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin
elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.
Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman
kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen
kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä
heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.
Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan
hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa
kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei
kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä
hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi
kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän
hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi
siten täysin turvassa.
Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui
miltei varmalta.
Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin
luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti
katselmuksen.
Kuka oli pettänyt kuninkaan ja Lafayetten? Kuningatar!
Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen
toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?
Hänellä olikin tarkka käsi: hän oli menossa tuhoon Dantonin toimesta!
Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti
Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea
toivoaan kuninkaan pelastamisesta.