Samalla hetkellä kun kansalliskokous huutoäänestyksellä päätti kiittää
eroavia ministereitä ja lähettää Rolandin kirjeen monistettuina
kappaleina departementteihin, ilmestyi Dumouriez kansalliskokouksen
ovelle.
Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin
rohkean.
Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten
sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.
Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen
huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien
tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse
laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se
sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin
Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.
Servan oli ollut ministerinä vain kymmenen tai kaksitoista päivää.
Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota,
jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan
molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla
lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden
kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki
olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.
Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko
salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti
puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta
koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa,
rauhoituttiin vähitellen.
»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala
on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan
vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää
nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»
Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti,
tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen
tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla
kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin
perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.
Senjälkeen Dumouriez pyysi toistamiseen puheenvuoron. Se myönnettiin.
Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon,
_Selostus sotaministeriön toiminnasta_, kun girondelaiset ja jakobiinit
alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.
Mutta hälinästä piittaamatta ministeri luki johdannon niin lujalla ja
selvällä äänellä, että kaikki kuulivat sen olevan tähdätyn puolueita
vastaan ja puhuvan kunnioituksesta, jota ministerille on osoitettava.
Moinen järkkymättömyys oli omiaan kiihdyttämään Dumouriezin
kuulijakuntaa, vaikkapa se olisi ollutkin vähemmän ärtyneessä vireessä
kuin nyt.
»Kuuletteko?» huudahti Guadet. »Hän luulee jo olevansa niin varma
mahdistaan, että rohkenee antaa meille neuvoja!»
»Miksikä en?» vastasi Dumouriez, rauhallisesti kääntyen keskeyttäjäänsä
päin.
Olemme jo ammoin sitten sanoneet, että Ranskassa on järkevintä osoittaa
rohkeutta. Dumouriezin rohkeus tehosi hänen vastustajiinsa. Kaikki
vaikenivat, tai ainakin haluttiin kuunnella häntä. Ja niinpä häntä
kuunneltiinkin.
Selostus oli älykäs, valaiseva ja taitavasti sepitetty. Niin
nurjamielisiä kuin oltiinkin ministeriä kohtaan, taputettiin kahdesti
käsiä.
Lacuée, joka oli sota-asiainvaliokunnan jäsen, nousi vastaamaan
Dumouriezille. Tämä kääri paperinsa kokoon ja työnsi sen rauhallisesti
taskuunsa.
Girondelaiset äkkäsivät tämän liikkeen. Muuan heistä huusi:
»Katsokaa petturia! Hän työntää selostuksen taskuunsa! Hän aikoo paeta
selostuksineen... Estäkää se! Se paperi hänet kaataa!»
Dumouriez, joka ei ollut vielä liikahtanutkaan ovelle päin, otti
selostuksen esille ja antoi sen vahtimestarille.
Sihteeri sieppasi sen heti, levitti auki ja tapaili allekirjoitusta.
»Hyvät herrat», huomautti sihteeri, »selostusta ei ole allekirjoitettu!»
»Hänen on allekirjoitettava se!» kuului kaikilta tahoilta.
»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin
tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja
kynä!»
Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa
puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä
polvellaan.
Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden
syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja
tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli
vasemmiston tuolirivin alla.
Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet
salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli
uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä
hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat
hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat
aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan
Valmyssa.
Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista.
He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei
Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja
senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat
asetukset.
»No, kenraali», sanoi muuan heistä, »siellä oli piru irti!»
»Sitä ei sovi kummastella», vastasi Dumouriez, »sillä pirun jälkeläisiä
ne tietääkseni ovatkin!»
»Tiedättekö», virkkoi toinen, »että kansalliskokous aikoo lähettää
teidät Orleansiin ja nostaa teitä vastaan kanteen?»
»Hyvä on», sanoi Dumouriez. »Tarvitsenkin jo lomaa. Siellä saan kylpeä,
juoda piimää ja kyllikseni levätä.»
»Kenraali», selitti kolmas, »nyt on päätetty painattaa selostuksenne».
»Sitä parempi! Se typeryys tuo puolelleni kaikki tasapuolisesti
arvostelevat ihmiset.»
Tämän seurueen saattamana ja tällaisia haastellen hän saapui palatsiin.
Kuningas otti hänet vastaan ystävällisesti, sillä Dumouriez oli nyt
täydelleen paljastettu.
Uusi ministeriö oli koolla.
Erottaessaan Servanin, Rolandin ja Claviéresin Dumouriez oli samalla
suunnitellut heidän paikkansa täyttämistä.
Sisäministeriksi hän oli ehdottanut Montpellierissä syntynyttä
Mourguesia, joka oli protestantti, monen akatemian jäsen, entinen
feuillantti, mutta sittemmin eronnut kerhosta. Kuningas oli hyväksynyt
hänet.
Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ tai
Naillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.
Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen
ministerin veljenpoikaa.
Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti
häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän
kiintymyksensä kuninkaaseen.
Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin
rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi
ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin
Pariisissa.
Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden,
olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka
hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he
pyytäisivät eroansa.
Uusi ministeriö oli siis koolla.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli
Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti
kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta
lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.
Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi
puhua rippi-isälleen.
Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän
sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä
omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.
Seuraavana päivänä ministerit palasivat edellisen päivän kysymykseen.
Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli
vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän
asetukseen.
Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli
lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle
kunnioittavasti, mutta lujasti.
Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä,
joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle
kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen
varmentaa nimikirjoituksellaan ja _kaikki neljä viette sen_
kansalliskokoukseen.»
Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta
kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien
korvissa.
»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa,
»onko teillä muuta määrättävää?»
»Ei», vastasi kuningas.
Ja hän poistui.
Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen
seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi
enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.
Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää
nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa
vehkeilijäkenraalia!
Kotona hän sai käsiinsä kolme kirjettä, joiden kyhääjät mainitsivat,
että Saint-Antoinen korttelissa kansa liikehti ja että Santerren luona
pidettiin neuvotteluja.
Hän kirjoitti heti kuninkaalle ja ilmoitti tälle, mitä oli kuullut.
Tuntia myöhemmin hänelle tuotiin kirjelippu, jossa ei näkynyt kuninkaan
nimikirjoitusta, mutta joka oli hänen käsialaansa.
»Älkää luulko, hyvä herra, että minua pelotellaan uhkauksilla.
Päätökseni on peruuttamaton.»
Dumouriez tarttui kynään ja kirjoitti vuorostaan:
»Sire, arvostelette minua huonosti, jos luulette minun turvautuvan
moisiin keinoihin. Työtovereillani ja minulla on ollut kunnia
kirjoittaa teidän majesteetillenne ja pyytää teitä suosiollisesti
päästämään meidät puheillenne huomenna kello kymmenen aamupäivällä.
Sitä odotellessa rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle
seuraajan, joka sota-asiain osaston tärkeitten tehtävien vuoksi voisi
jo neljänkolmatta tunnin kuluttua ryhtyä toimeensa, ja suomaan minulle
eron.»
Hän lähetti sihteerinsä viemään tämän kirjeen, jotta saisi vastauksen
sitä varmemmin.
Sihteeri odotteli puoliyöhön asti, ja vasta kellon yhtä käydessä hän
palasi tuoden kirjeen, joka kuului:
»Otan vastaan ministerini huomenna kello kymmenen. Silloin voimme
puhella kirjeessänne mainituista asioista.»
Palatsissa valmisteltiin ilmeisesti vastavallankumousta. Sillä taholla
oli tosiaan voimiakin, joihin saattoi luottaa.
Oli perustuslaillinen kaarti, jonka kuusituhatta miestä tosin oli
erotettu, mutta silti valmiina kokoontumaan ensimmäisen hälytysmerkin
saatuaan. Edelleen seitsemän- kahdeksantuhatta Ludvig pyhän järjestön
ritaria, joiden punainen nauha oli yhteisenä tunnusmerkkinä. Lisäksi
kolme sveitsiläispataljoonaa, kussakin tuhatkuusisataa miestä, oikea
valiojoukko, jonka soturit olivat järkähtämättömiä kuin Helvetian
vanhat kalliot.
Kaiken kukkuroiksi oli Lafayettelta tullut kirje, jossa oli seuraava
lause:
»Pysykää päätöksessänne, sire! Kun pidätte lujasti yllä valtaa, jonka
kansalliskokous on teille antanut, saatte nähdä, että kaikki kunnon
ranskalaiset kerääntyvät valtaistuimenne ympärille!»
Voitaisiin menetellä seuraavalla tavalla, kuten ehdotettiin:
Hälytysmerkillä koottaisiin palatsiin perustuslaillisen kaartin
miehet, Ludvig pyhän järjestön ritarit ja sveitsiläiset.
Samana päivänä ja samalla hetkellä kaapattaisiin osastojen tykit,
hajoitettaisiin jakobiini-kerho ja kansalliskokous. Kansalliskaartin
kuningasmieliset sotilaat kerättäisiin yhteen — näin saataisiin
arviolta viisitoistatuhatta puoluelaista — ja sitten odotettaisiin
Lafayettea, joka kolmen päivän pikamarssissa rientäisi Ardenneilta.
Valitettavasti kuningatar ei halunnut kuulla puhuttavankaan
Lafayettesta.
Lafayette edusti maltillista vallankumousta, ja kuningattaren mielestä
sellainen vallankumous voisi vakaantua, jatkua ja jäädä pysyväksi.
Jakobiinien vallankumous sensijaan johtaisi kansan äärimmäisiin
tekoihin eikä voisi kestää kauan.
Ah, olisipa Charny ollut paikalla! Muttei edes tiedetty, missä
Charny oli. Ja vaikkapa olisi tiedettykin, olisi tuntunut liian
nöyryyttävältä, ellei kuningattaresta, niin ainakin naisesta,
turvautua hänen apuunsa.
Yö kului linnassa myrskyisenä ja kaikenlaatuisissa neuvotteluissa.
Puolustus- ja hyökkäysneuvoja oli riittävästi, mutta puuttui kättä,
joka olisi kyllin jäntevä kokoomaan ja johtamaan niitä.
Kello kymmeneltä seuraavana aamuna ministerit saapuivat kuninkaan
puheille.
Päivä oli kesäkuun kuudestoista.
Kuningas otti heidät vastaan huoneessaan. Duranthon johti puhetta.
Kaikkien nimessä ja syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä hän esitti
yhteisen eronpyynnön.
»Niin, minä ymmärrän», vastasi kuningas, »vastuu...»
»Kuninkaallinen vastuu, sire», huudahti Lacoste.
»Voitte olla vakuutettu, että olemme valmiit kuolemaan teidän
majesteettinne puolesta, mutta kuollessamme pappien hyväksi me vain
kiirehdimme kuninkuuden tuhoa!»
Ludvig XVI kääntyi puhuttelemaan Dumouriezia.
»Hyvä herra», sanoi hän, »oletteko edelleenkin samalla kannalla, jonka
eilen ilmaisitte kirjeessänne?»
»Olen, sire», vastasi Dumouriez,» ellei uskollisuutemme ja
kiintymyksemme teihin saa päätöstänne muuttumaan».
»No niin», virkkoi kuningas synkeästi, »koska päätöksenne on
horjumaton, myönnän teille eron. Täytän teidän paikkanne.»
Kaikki neljä kumarsivat. Mourgues oli kirjoittanut erohakemuksensa.
Hän ojensi sen kuninkaalle. Muut esittivät sen suullisesti.
Hovimiehet odottelivat eteishuoneessa. He näkivät näiden neljän
poistuvan miehen ilmeistä, että he olivat saaneet eron.
Yhdet iloitsivat, toiset kauhistuivat.
Ilma kävi painostavaksi kuin kuumina kesäpäivinä.
Kaikki tunsivat rajuilman lähestyvän.
Tuileriein portilla Dumouriez tapasi kansalliskaartin komentajan, de
Romainvilliersin. Tämä oli saapunut kaikessa kiireessä ja sanoi ensi
työkseen:
»Herra ministeri, olen tullut saamaan ohjeita.»
»En ole enää ministeri», vastasi Dumouriez.
»Mutta työläiskortteleissa rahvas liikehtii.»
»Menkää pyytämään kuninkaalta ohjeita.»
»On pidettävä kiirettä.»
»Rientäkää siis! Kuningas myönsi juurikään minulle eron.»
De Romainvilliers harppasi portaille.
Kesäkuun 17 päivän aamulla tulivat Dumouriezin luo herrat Chambonnas
ja Lajard. He saapuivat kuninkaan lähettäminä, Chambonnas noutamaan
ulkoministerin ja Lajard sotaministerin salkkua.
Seuraavan päivän, 18:nnen, aamulla kuningas odotti luoksensa
Dumouriezia päättääkseen tämän kanssa tilit ja kuullakseen selonteon
eräistä salaisista menoeristä.
Kun hänen nähtiin ilmestyvän linnaan, arveltiin hänen palaavan
entiseen toimeensa, ja kaikki riensivät onnittelemaan häntä.
»Hyvät herrat», virkkoi Dumouriez, »kavahtakaa, sillä edessänne on
mies, joka ei palaa, vaan joka lähtee. Olen tullut vain tekemään
lopputiliä.»
Tungos haihtui hänen ympäriltään.
Muuan lakeija tuli tällöin ilmoittamaan, että kuningas odotti herra
Dumouriezia huoneessaan.
Kuningas oli juhlallisen vakava. Ilmaisiko se tahdonvoimaa vai oliko
se pettävää turvantunnetta?
Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hän
poistuakseen.
»Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palata
Lucknerin armeijaan?»
»Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista ja
ikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»
»Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin,
mikä vaara minua uhkaa».
»Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt
henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä,
joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän
majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen
sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä,
isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren
ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä,
mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei
hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»
»Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi.
»Päätökseni on horjumaton.»
»Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullen
lupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»
»Tein väärin luvatessani sen, herra, ja kadun nyt sitä lupausta.»
»Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne
viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen
kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt
väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä,
kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne... Tunnonherkkyyttänne
käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä
ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne
surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut
Ranskan onnettomuudet.»
»Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö,
että minua soimataan niistä?»
»Väitän, sir.»
»Jumala on silti todistajani, että haluan vain sen menestystä!»
»En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa
ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta,
jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte
sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne,
kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»
Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVI
ojensi hänelle.
Täysin rauhallisesti ja miltei uskomattoman majesteetillisena kuningas
sanoi:
»Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta
anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti,
minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra
Dumouriez!»
Kuningas nousi äkkiä ja meni ikkunakomeroon.
Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja
suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän
asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n
ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat
myöskin viimeiset.
»Hyvästi, herra... eläkää onnellisena!» sanoi Ludvig XVI.
Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään,
vaan lähti.
Kuninkuus oli katkaissut viimeisen tukensa. Kuningas oli riisunut
naamionsa. Paljastetuin kasvoin hän seisoi kansansa edessä.
Katsokaamme, mitä kansa teki.