Kun verho oli painunut paikoilleen, aukeni ovi.
»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja
koskeva asetus hyväksytty».
»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä
asetuksessa sanotaan?»
»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin,
että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen
käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»
»Olette menetellyt järkevästi. Antakaahan se paperi tänne.»
Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka
sanamuodon lukija jo tuntee.
Luettuaan kuningas rutisti paperin ja viskasi sen kauas lattialle.
»Minä en vahvista milloinkaan mokomaa asetusta!» kivahti hän.
»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen
olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».
»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissa
asioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan!
Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää.
Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»
»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa
koskevan asetuksen».
»Niinpä tein», myönsi kuningas, »mutta minut pakotettiin!»
»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen
asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut
kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien
lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva
laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta
koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka
kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa
vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta
heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette
heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän
teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin
suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen —
uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen,
teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi
tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän
majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa
ryhtyisi.»
»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä
törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni
huoneen perältä.
Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka
metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.
»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian
kahdenkesken kuninkaan kanssa».
»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja
luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille
vain yhden kysymyksen».
»Minkälaisen, madame?»
»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,
Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»
»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin
tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme
puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan
ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».
»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.
»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja
valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään
puolueeseen.»
»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo
Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa
minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan
teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»
»Se on vaarallista, sire.»
»Ja te kavahdatte vaaraa?» ilkkui kuningatar.
»En, madame», vastasi Dumouriez. »Mutta haluan esittää ehtoni.»
»Ehtonne?» toisti kuningatar ylpeästi.
Dumouriez kumarsi.
»Ilmoittakaa ne, herra», kehoitti kuningas.
»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna.
Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä
ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska
hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen
kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä
ehdolla.»
»Mikä se ehto on?»
»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen
ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»
»Se ei käy päinsä!» huudahti kuningas.
»Mahdotonta, mahdotonta!» säesti kuningatar.
»Kieltäydyttekö?»
»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi
esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».
»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän
niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»
Sitten hän virkkoi kuningattarelle:
»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria
Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä
mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole
yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että
syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen
majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa
on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle —
»jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista,
ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta
häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä
toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa
ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on
kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain
vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa,
etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi
sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta
teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä
palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin
vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan
puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan
mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä
ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»
Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi
ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen
silmäyksen.
»Herra Dumouriez!» kehoitti kuningatar.
Dumouriez pysähtyi.
»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus,
joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat
murhata meidät!»
»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi
sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella.
Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille
kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja.
Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää
heidän upseerinsa ja päällystönsä.»
»Mutta sotaministerinähän on Servan!»
»Ei, sire, Servanin poistuttua olen minä sotaministeri.»
»Ah, tekö?» huudahti kuningas.
»Tekö rupeatte sotaministeriksi?» kysyi kuningatar.
»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan
miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»
Kuningas ja kuningatar silmäilivät jälleen toisiaan kuin
neuvotellakseen.
»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi
Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään
kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa.
Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa
on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin
ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus,
joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan
turmioksi.»
»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden
sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»
»Vastaan siitä.»
»Ottakaa siis sotaministerin toimi», sanoi kuningas.
»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu,
mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun
vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä
joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee
teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten
turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun.
Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen
leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»
»Jos teistä tulee sotaministeri, luotan teihin täydellisesti.»
»Siirtykäämme nyt pappeja koskevaan asetukseen.»
»Kuten jo sanoin, hyvä herra, sitä en vahvista milloinkaan.»
»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi
vahvistaa jälkimäinenkin.»
»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei
oikeuta tekemään toista virhettä.»
»Sire, ellette vahvista asetusta, on toinen virheenne edellistä
raskaampi.»
»Sire!» huomautti kuningatar.
Kuningas kääntyi Marie-Antoinetteen päin.
»Tekin, madame?»
»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani
herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin
hänkin.»
»No, siinä tapauksessa...» aloitti kuningas.
»Siinä tapauksessa, sire...?» toisti Dumouriez.
»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin
pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»
»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan
odottaa.»
Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui.
Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi
sulkeutui hänen perässään.
»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä
teillä nyt on sanottavaa?»
»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva
asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen
hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten... niin, sitten katsotte, mitä
teette pappeja koskevalle asetukselle.»
»Mutta jos hän vetoo sanaani, madame?»
»Hyvä! Hän joutuu pahaan pulaan ja siten meidän valtaamme.»
»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut
sanani.»
»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran
ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»
Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen
huoneeseen.