Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan
työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.
Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa
haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..
Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä
lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella
voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut
luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään
yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli
myrkytetty.
Leopoldin mukana meni hautaan Itävallan heilahteleva politiikka.
Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet,
sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme
[Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen
ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko,
kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja
teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle,
hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui
kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan
kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen,
jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun
pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin
toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli
Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen
ja Silvio Pellicon teloittaja!
Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan
vihollinen.
Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa
palatsissaan.
Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että
hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla
tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli
rakastajattaria!
De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin
Koblenzista saapunut sanansaattaja.
Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen
prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.
Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa
saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen
filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi
turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan
tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli
vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin
osan Pommeria tai Puolaa.
Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.
Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.
Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista
kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä
Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.
Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin
seuraavanlainen manifesti:
»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset
maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus
Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.
2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta,
kuten ammoin oli ollut laita.
3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23
päivänä 1789.»
Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia
toiveita.
Dumouriez kohautti niille olkapäitään.
Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme
vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.
Maaliskuun 16 päivänä 1792 Kustaa III murhattiin eräissä tanssiaisissa.
Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan
tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen
heti Ludvig XVI:lle.
Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi
sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas
pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta,
houkuttelua ja metkuja.
Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin
armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä
vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos
vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan?
Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.
Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI
pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja
kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.
Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta
epäili emigrantteja.
Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullut
Ranskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.
Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen
ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin
haltioitunein suosionosoituksin.
Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla
kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli
Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat
kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset
kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset
ja anarkistit.
Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä
johtajaa Ranskassa.
Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja
Lotringin Kaarlo-herttua.
Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat
kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.
Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,
Lameth, Duport ja feuillantit.
Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta
kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin
jälkijoukossa kuin etunenässä.
Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,
Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.
Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,
Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja
Collot-d'Herbois.
Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi
hänelle etua ja mainetta.
Robespierre oli painunut pimentoon: hän odotti.
Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez,
häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?
Lafayettelleko, Mars-kentän miehelle?
Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli
tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.
Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi
pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen
sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.
Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin
armeijakunnan päällikkyys.
Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea
pitkin Givetistä Namuriin.
Luckner vartioisi Franche-Comtéta.
Rochambeau valtaisi Flandrian.
Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisi
Flandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisi
Brysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.
Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa.
Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä
ylipäällikön.
Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi
sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä
nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous
olisi siten suoritettu.
Entä Robespierre?
Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet
väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä
Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.
Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi
eläkettä neiti de Robespierrelle?
Mutta nyt, kuten aina, Lafayette oli itselleen uskoton.
Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat
olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään
jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin
he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja
itävaltalaisille.
Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin
vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt
suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.
Biron oli orleanistikenraali.
Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi
sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.
Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin
päin.
Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi
Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat
kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun
koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta
hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen
kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.
Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan
aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin
kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.
Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:
»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»
Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan
ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa,
ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.
Samoin kävi Dillonin.
Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen
etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen
mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan
ja pysähtyivät vasta Lillessä.
Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja
surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit
luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden
ympärillä.
Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa
hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?
Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan
kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy
myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.
Gironden ensimmäinen aikomus olikin antaa Marie-Antoinettelle isku
iskusta.
Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa
tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka
kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut
pyssynluodilla.
Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan
perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen
kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.
Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka
uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia
kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja
Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla,
etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja
tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin,
ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä
ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä
seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin,
ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta
ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty
kuusituhatta ritaria!
Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä
ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin
majurille.
Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä
kuninkaaseen ja kuningattareen.
Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista
lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen
lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.
Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset
mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä
liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna
ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.
Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään
kasarmille.
Upseerit yrittivät vastarintaa, mutta sotamiehet jättivät heidät pulaan.
Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti
kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.
Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko
kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta
herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.
Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle:
kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti
Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että
Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että
vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.
Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon
ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa
oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli
jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.
Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä
se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita
kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin
helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa
Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako,
joka tällä kerralla onnistuisi.
Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin
kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli
nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies,
joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi,
koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti
kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä,
että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköä _pitämään
silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää
lähistöllä_.
Pitämään silmällä ja vartioimaan mitä? Pétion ei sitä maininnut.
Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei
siitäkään hiiskuttu.
Mutta tarvitsiko puhuakaan Tuilerieistä tai kuninkaasta?
Ketä oli pidettävä silmällä? _Vihollista_.
Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää? _Vihollisleirin_.
Missä oli vihollisleiri? Tuilerieissä.
Kuka oli vihollinen? Kuningas.
Näin oli tämä suuri kysymys esitetty.
Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti
sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan
kuninkaalle!
Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni
kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka
departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten
seinille.
Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut
siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.
Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian
todistuksen.
Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti
hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.
Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä,
jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai
sortuisivat.
Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin
hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein
vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.
Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit
pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan
saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?
Charny eleli onnellisena, unohtaen kaikki Andréen sylissä.
X