Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin
mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti.
Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä
henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista
poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas
inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen
hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen
tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.
Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä oli
tullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies.
Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies.
Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.
Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan
ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä
ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.
Mitä tekisi Robespierre hänet nähdessään?
Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi
kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä
kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.
Jäätävä äänettömyys vallitsi kokoushuoneessa.
Dumouriez käsitti polttaneensa kaikki sillat takanaan.
Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet
punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että
heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän
tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.
Robespierre oli yksi näistä miehistä.
Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi
lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen
päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän
yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden
suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti
Robespierren ohuilta huulilta.
Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat
jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä
värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta
hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea
heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.
Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut
saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:
»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää
kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen
kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen
käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat
ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»
Robespierren sihinästä huolimatta sali puhkesi jälleen
suosionosoituksiin.
»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja
siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni
vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa
minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle
sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus,
mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette
vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»
Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä
suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein
vihelletty ja harvoin hurrattu.
»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee
tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee
liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu
meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla:
toimikoon hän kuten on puhunut!»
Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli
tarkoittanutkin.
Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat,
että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin.
Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.
Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli
tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.
Hän astui puhujalavalle ja aloitti juhlalliseen tapaansa:
»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri
voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan
lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä
lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet
aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin
toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu,
johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle
tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa
kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja
kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä.
Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin
kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä
suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen.
Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle
neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan
kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea
isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa
kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä
tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta
minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin
muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon
kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»
Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta.
Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.
Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista
teeskennellen.
»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli
minun syleillä sinua!»
Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet
rintaansa vasten.
Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota se
Robespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.
»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen
pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen
siis nyt pyhimys.»
Salin ja parvekkeitten huutaessa hurraata hän asteli ovelle.
Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi
ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.
Tämä nuori mies oli Chartresin herttua.
Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he
pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.
Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että
Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää
kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta,
tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan.
Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli
jaksavansa.
Dumouriez tuli nyt ilmoittamaan, että nimitys oli tapahtunut.
Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet
tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että
vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.
Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut
Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu
kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi
keskustelu tietysti kuninkaaseen.
»Siltä taholta tulee vastus», huomautti Roland hymyillen.
»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei
ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän
kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»
Ja huomattuaan, että rouva Roland hymyili, hän lisäsi:
»Samaa ei tunnu rouva Roland ajattelevan.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?» kysyi tämä.
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuningattaren?»
Dumouriez puolestaan jätti vastaamatta ja tyytyi vain hymyilemään.
Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista
aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan
puheille.
Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä
hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo
kulunut pitkälle.
Miksi Dumouriezin teki mieli jäädä?
Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli
luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden —
Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti
kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva
Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta
alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä
työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi
suojelemaan myös vaimoa.
Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja
aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin
vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.
He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja
vieraat lähtivät.
»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet
vastaisesta työtoveristamme?»
Rouva Roland hymähti.
»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa
voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea
luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen
sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan
sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa
sinut ministeriöstä.»
»Se on tarkalleen minunkin käsitykseni», myönsi Roland.
Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan
ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän
nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.
Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan
kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.
Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut
varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt
milloinkaan muunlaista.
Hän meni Tuilerieihin siis tavallisessa asussaan ja pysytteli
viimeisenä.
Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta
pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin
pääsy.
»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi
sisäministeri».
Juhlamenojen ohjaaja ei näyttänyt sitä lainkaan uskovan.
Dumouriez kuuli kiistan ja ehätti välittämään.
»Miksette laske herra Rolandia sisälle?» kysyi hän.
»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään,
»kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia
kengissä!»
»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti.
»Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»
Ja hän työnsi Rolandin kuninkaan työhuoneeseen.