Olemme selostaneet kuningattaren ja Gilbertin välisen puhelun
keskeyttääksemme jonkun verran yksitoikkoiselta tuntuvan historiallisen
esityksen ja kuvatuksemme vähemmän kuivakiskoisesti tapahtumien kulkua
ja puolue-elämän kehitystä.
Narbonnen ministeriö pysyi toimessa kolme kuukautta Sen kaatoi eräs
Vergniaudin puhe.
Kuten Mirabeau oli aikoinaan sanonut: »Minä näen täältä ikkunan...»
niin Vergniaudkin, kun tuli tieto, että Venäjän keisarinna oli solminut
rauhan Turkin kanssa ja että Itävalta ja Preussi olivat helmikuun 7
päivänä allekirjoittaneet Berlinissä hyökkäys- ja puolustusliiton,
nousi puhujalavalle ja huudahti:
»Minäkin voin sanoa, että tältä puhujalavalta näen palatsin, missä
vastavallankumous sikiää ja missä kehitellään sotaliikkeitä, joiden on
määrä luovuttaa meidät Itävallan haltuun... On tullut päivä, jolloin
voimme panna rajan moiselle rohkeudelle ja nöyryyttää vehkeilijät.
Kammo ja kauhu ovat usein lähteneet tuosta palatsista menneinä aikoina
mielivallan nimessä. Astukoot kammo ja kauhu tänään sinne lain nimessä!»
Ja jäntevällä eleellä tuo suurenmoinen puhuja näytti työntävän edellään
pelon ja kauhun kaksoistyttäriä.
Ne astuivat todella Tuileriein palatsiin, ja Narbonnen, joka oli
kohonnut lemmen henkäisystä, kaatoi myrskyn vihurituuli.
Tämä kukistuminen tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1792.
Tuskin oli kulunut kolmeakaan kuukautta kuningattaren ja Gilbertin
tapaamisesta, kun Ludvig XVI:n puheille opastettiin muuan
pienikokoinen, notkealiikkeinen, hermostunut mies, jolla oli älykkäät
piirteet, säkenöivät silmät ja leirielämän ahavoittamat kasvot ja
joka oli kuudenkuudetta vuoden ikäinen, vaikka näytti kymmentä vuotta
nuoremmalta. Hänen yllänsä oli kenttämarsalkan virkapuku.
Vain siunaaman hetken hän joutui olemaan yksin salongissa, johon hänet
oli opastettu, sillä ovi aukeni pian ja kuningas astui huoneeseen.
Ensimmäistä kertaa nämä kaksi miestä seisoivat toisiaan vastassa.
Kuningas loi pikku mieheen laimean ja raskaan silmäyksen, joka silti
ilmaisi jonkunlaista tarkkailunhalua. Pikku mies puolestaan silmäili
kuningasta tutkivin, epäilevin ja polttavin katsein.
Kukaan ei ollut jäänyt ilmoittamaan vierasta, mikä todisti, että vieras
oli ilmoitettu ennakolta.
»Herra Dumouriez vai kuinka?» aloitti kuningas keskustelun.
Dumouriez kumarsi.
»Kuinka kauan olette ollut Pariisissa?»
»Helmikuun alusta lähtien, sire.»
»Herra de Narbonneko on kutsuttanut teidät pääkaupunkiin?»
»Niin, ilmoittaakseen minulle, että minut oli määrätty
elsassilais-armeijaan marsalkka Lucknerin palvelukseen ja että saisin
Besançonin divisionan päällikkyyden.»
»Mutta ette olekaan lähtenyt?»
»Sire, otin vastaan tarjouksen. Mutta katsoin velvollisuudekseni
huomauttaa herra de Narbonnelle, että koska sota on tulossa» (Ludvig
XVI säpsähti silminnähden) »ja näyttää käyvän yleiseksi», jatkoi
Dumouriez olematta huomaavinaan säpsähdystä, »olisi mielestäni
paikallaan huolehtia Etelä-Ranskasta, jonne voidaan tehdä
odottamaton hyökkäys. Minusta tuntui siis välttämättömältä laatia
puolustussuunnitelma etelää varten ja lähettää sinne komentajakenraali
ynnä armeija.»
»Niin, ja te olette esittänyt suunnitelmanne herra de Narbonnelle
puhuttuanne siitä ensin Gensonnén ja monien muiden girondelaisten
kanssa?»
»Gensonné on ystäväni, sire, ja luulen, että hän on, kuten minäkin,
teidän majesteettinnekin ystävä.»
»Puhelen siis nyt girondelaisen kanssa?» huomautti kuningas hymyillen.
»Sire, puhelette isänmaanystävän, kuninkaansa uskollisen alamaisen
kanssa.»
Ludvig XVI puraisi turpeita huuliaan.
»Ja palvellaksenne tehokkaammin kuningasta ja isänmaata olette
kieltäytynyt ulkoasiainministerin väliaikaisesta toimesta?»
»Sire, vastasin heti, että pidin minulle luvattua päällikkyyttä
parempana kuin 'väliaikaista' tai 'ei väliaikaista' ministerintointa.
Olen sotilas enkä valtiomies.»
»Minulle on päinvastoin vakuutettu, että olette kumpaakin, hyvä herra»,
väitti kuningas.
»Minulle on osoitettu liian suurta kunniaa, sire.»
»Juuri sen vakuuttelun perusteella olen halunnut teidät ministeriksi.»
»Ja samasta syystä, sire, minä olen jatkuvasti kieltäytynyt, vaikka
mieltäni on syvästi pahoittanut, etten ole teitä totellut.»
»Entä miksi te kieltäydytte?»
»Koska tilanne on arveluttava, sire. Se on vastikään kaatanut herra de
Narbonnen ja pilannut herra de Lessartin maineen. Jokaisella miehellä,
joka luulee kykenevänsä johonkin, on oikeus joko vetäytyä syrjään tai
vaatia, että häntä käytetään hänen arvonsa mukaan. Sire, minä joko
kelpaan johonkin tai en kelpaa mihinkään. Ellen kelpaa mihinkään,
jättäkää minut vähäpätöisyyteeni. Kuka tietää, mikä kohtalo odottaa
minua, jos te saatte minut siitä lähtemään? Jos kelpaan johonkin,
älkää tehkö minusta päivän ministeriä, hetken valtaa. Antakaa minulle
jotakin, mihin voin nojata, jotta te puolestanne voisitte nojata
minuun. Meidän asiamme — anteeksi, sire, teidän majesteettinne huomaa,
että teen teidän asianne omikseni — meidän asiamme ovat ulkomailla
liian huonossa huudossa, jotta hovit voisivat neuvotella _väliaikaisen_
ministerin kanssa. Tämä väliaikaisuus — suokaa anteeksi sotilaan
suorasukaisuus» (kukaan ei ollut vähemmän suorasukainen kuin Dumouriez;
mutta eräissä tilanteissa hän tekeytyi olevansa) — »tämä väliaikaisuus
olisi varomattomuus, jota vastaan kansalliskokous nousisi ja joka
tekisi minusta sen silmissä vastenmielisen henkilön. Sallikaa minun
lisätä, että tämä väliaikaisuus paljastaisi kuninkaan, joka näyttäisi
yhä kannattavan entistä ministeriötä ja odottavan vain sopivaa
tilaisuutta palauttaakseen sille vallan.»
»Jos se olisi pyrkimykseni, luuletteko, että se olisi mahdotonta, hyvä
herra?»
»Olen sitä mieltä, sire, että teidän majesteettinne on jo aika
katkaista kaikki suhteet menneeseen.»
»Niin, ja ruveta jakobiiniksi, niinkö? Niin olette sanonut Laportelle.»
»Jos teidän majesteettinne tekisi sen, joutuisivat kaikki puolueet
ymmälle ja Jakobiini! ehkä pahemmin kuin muut.»
»Miksette neuvo minua panemaan päähäni punaista myssyä?»
»Miksei, sire, jos se kelpaisi keinoksi», sanoi Dumouriez.
Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi
hänelle näin. Sitten hän virkkoi:
»Te haluatte siis vakinaista ministeriöä, herra Dumouriez?»
»En halua mitään, sire... Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan
käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt
lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»
»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan
haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»
Dumouriez hymyili.
»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt
ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»
»No niin, herra Dumouriez, kuitenkin kaikitenkin... te olette
ministerini.»
»Sire, uhraudun palvelukseenne, sire, mutta...»
»Ehtojako?»
»Selityksiä, sire.»
»Puhukaa, kuuntelen.»
»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän
majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija
heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako
minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä
en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain
kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena
hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia
hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen
vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että
se työ on taistelua.»
»Taistelua, herra? Entä minkä vuoksi?»
»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän
diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä
kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä
valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette
tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»
»Mutta siinä tapauksessa, hyvä herra...?» keskeytti Ludvig XVI nopeasti.
»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on
liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te
olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai
jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän
majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan... Sire, ajatelkaa
hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava
yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»
»Sallikaa minun keskeyttää teidät, hyvä herra.»
»Sire...»
Ja Dumouriez kumarsi.
»Niitä vaaroja olen jo kauan ajatellut.»
Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla
otsaansa:
»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne
alati mieleeni!»
»Sire...»
»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on
samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava
pystytetään kenties Grève-toiille.»
»Katselette liian etäälle, sire.»
»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen
mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä
uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä... Jatkakaa, herra
Dumouriez.»
Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus,
jommoista hän ei ollut odottanut.
»Sire», sanoi hän, »sallikaa minun siirtää keskustelu toisilla aloille».
»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa,
etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että
jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»
»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni
valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on
ollut kunnia sanoa teille?»
»Kyllä, hyvä herra.»
»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon
kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan
tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu
olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän
majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati
valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla.
Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni»,
lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut
kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».
Hän kumarsi lähteäkseen.
»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta.
Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»
»Virkatoverini?»
»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se
häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»
»Sire, te panette minut suureen vastuuseen.»
»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän
vastuullenne.»
»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta
kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne
meriministeriksi.»
»Lacoste?» toisti kuningas. »Vähäpätöinen laivaston varusmestariko?»
»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille
mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»
»Se on hyvä suositus... Entä toiset?»
»Neuvottelen, sire.»
»Saanko tietää, keiden kanssa neuvottelette?»
»Brissotin, Condorcetin, Pétionin, Rödererin, Gensonnén...»
»Toisin sanoin koko girondelais-puolueen kanssa...»
»Niin, sire.»
»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin
perustuslailliset ja feuillantit.»
»Sitten vielä muuan seikka, sire.»
»Mikä se on?»
»Haluan kuulla, miellyttävätkö lupaamani neljä kirjelmää teitä.»
»Sen näemme illalla, hyvä herra.»
»Tänä iltanako, sire?»
»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon
paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»
»Entä Duport du Tertre?»
»Hän on jättänyt erohakemuksensa.»
»Olen illalla teidän majesteettinne käskettävissä.»
Ja Dumouriez kumarsi hyvästiksi.
»Odottakaa vielä hetki», kehoitti kuningas. »Minäpä paljastan teidät.»
Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla
naisilla oli kädessä rukouskirja.
»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra
Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä
iltana järjestämme uuden ministeriön».
Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka
oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.
»Hyvä herra», virkkoi hän, »tunnetteko tohtori Gilbertin?»
»En tunne, madame», vastasi Dumouriez.
»Ettekö? Tutustukaa siis häneen.»
»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee
häntä?»
»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle,
että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»
Tällöin aukaistiin kuninkaan työhuoneen ovi. Ludvig XVI oli menossa
messuun.
Dumouriez lähti ulos kuninkaan perässä.
Kaikki hovimiehet väistyivät hänen tieltään kuin ruttotautisen edestä.
»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen
korvaansa.
»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut
antaa minulle uuden armonosoituksen.»
Ja hän poistui.