Olemme maininneet, että uusi kansalliskokous oli valittu erikoisesti
ylimystöä ja papistoa vastaan.
Siitä tuli oikea ristiretki. Mutta lipuissa ei ollutkaan sanoja:
_Jumala niin tahtoo!_ vaan niissä oli lause: _Kansa niin tahtoo!_
Lokakuun 9:nä, siis päivänä, jolloin Lafayette erosi virastaan,
Gallois ja Gensonné lukivat kansalliskokoukselle Vendéen uskonnollisia
levottomuuksia koskevat tiedonantonsa.
Heidän esityksensä oli sepitetty älykkääseen ja maltilliseen muotoon ja
teki sikäli edustajiin syvän vaikutuksen.
Kuka oli ne innoittanut, ellei suorastaan kirjoittanut?
Muuan varsin taitava valtiomies, jonka näemme pian astuvan näyttämölle
ja kertomuksemme puitteihin.
Kansalliskokous oli suvaitsevainen.
Muuan edustaja Fauchet ehdotti vain, että valtio lakkaisi maksamasta
palkkaa papeille, jotka olivat haluttomia tottelemaan valtion ääntä,
mutta antaisi eläkkeen iäkkäille ja sairaille vannomattomille papeille.
Ducos meni pitemmälle. Hän kehoitti suvaitsevaisuuteen ja ehdotti, että
papeille myönnettäisiin vapaus vannoa tai olla vannomatta.
Sitäkin pitemmälle meni perustuslaillinen piispa Torne. Hän selitti,
että pappien kieltäytyminen vannomasta johtui suurista hyveistä.
Näemme pian, kuinka Avignonin uskovaiset vastasivat tähän
suvaitsevaisuuteen.
Ennenkuin perustuslaillisia pappeja koskeva keskustelu vielä oli
päättynyt, ryhdyttiin pohtimaan emigranttien asiaa.
Se merkitsi siirtymistä sisällissodasta ulkomaiseen sotaan, toisin
sanoin kajoamista Ranskan kahteen haavaan.
Fauchet oli käsitellyt pappien asiaa; Brissot pohjusti
emigranttikysymyksen.
Hän esitti sen ylevältä, inhimilliseltä kannalta. Hän lähti siitä,
mihin Mirabeau oli vuotta aikaisemmin sen jättänyt kuolevista käsistään.
Hän pyysi, että tehtäisiin ero pelon ja vihan aiheuttaman maastamuuton
välillä. Hän pyysi, että edellistä käsiteltäisiin suvaitsevasti, mutta
jälkimäistä rangaistaisiin ankarasti.
Hänen käsittääkseen ei kansalaisia voisi teljetä valtakunnan rajojen
sisälle. Päinvastoin kaikki portit oli pidettävä heille avoinna.
Mutta hän ei vaatinut edes takavarikoitavaksi niiden omaisuutta, joiden
maastamuuttoon viha oli syynä.
Hän vaati ainoastaan, että lakattaisiin suorittamasta avustusrahoja
niille, jotka olivat tarttuneet aseihin Ranskaa vastaan.
Omituista! Ranska maksoi siis edelleenkin eläkerahoja Condélle,
Lambescqille, Lotringin Kaarlelle, jotka asuivat ulkomailla!
Näemme pian, kuinka emigrantit vastasivat tähän lempeyteen.
Kun Fauchet lopetti puheensa, saapuivat Avignonin uutiset.
Brissotin lopettaessa esitystään, saapui uutisia Euroopasta.
Lännessä näkyi kuin suunnattoman tulipalon kajo: saapui uutisia
Amerikasta.
Alkakaamme Avignonista. Esittäkäämme muutamin sanoin tämän toisen
Rooman historia.
Benediktus XI oli kuollut — vuonna 1304 kummallisen äkillisesti.
Hän kuuluu myrkytetyn viikunoilla. Filip kaunis, joka oli antanut
korvatillikan Bonifacius VIII:lle Colonnan kreivin kädellä, piti
tarkasti silmällä Perugiaa, minne kardinaalit olivat kokoontuneet
valitsemaan uutta paavia.
Jo kauan hän oli aikonut siirrättää paavinistuimen Roomasta Ranskaan.
Kun se kerran joutuisi hänen valtaansa, olisi sen pakko työskennellä
hänen hyväkseen, sillä — kuten suuri opettajamme Michelet sanoo — hän
tahtoi pakottaa sen »julkaisemaan tuottoisia bullia, käyttää edukseen
sen heikkoudentilaa ja määrätä Pyhän Hengen Ranskan kuningashuoneen
kirjuriksi ja veronkantomieheksi».
Eräänä päivänä hänen luoksensa saapui viestinviejä yltyleensä
pölyisenä, lopen uupuneena ja melkein kykenemättömänä puhumaan ja
ilmoitti seuraavat uutiset:
Ranskalainen ja ranskalaisvastainen puolue olivat kardinaalikokouksessa
niin tasaväkiset, ettei paavia voitu valita. Suunniteltiinkin jo uutta
kokousta johonkin toiseen kaupunkiin.
Tämä päätös ei miellyttänyt laisinkaan perugialaisia, jotka pitivät
kunnia-asiana, että paavi valittaisiin heidän kaupungissaan.
Niinpä he keksivätkin nerokkaan keinon. He piirittivät kokoustalon ja
estivät ruoan ja juoman viennin kardinaaleille. Kardinaalit alkoivat
parkua.
»Valitkaa paavi», neuvoivat perugialaiset, »ja te saatte ruokaa ja
juomista».
Kardinaalien vastarinta kesti neljäkolmatta tuntia.
Näiden neljänkolmatta tunnin perästä he tekivät sellaisen päätöksen,
että ranskalaisvastainen puolue valitsisi kolme kardinaalia ja että
ranskalaismielisin puolue kolmesta ehdokkaasta valitsisi näistä
kolmesta ehdokkaasta paavin.
Ranskalaisvastainen puolue valitsi kolme Filip kauniin ilmeistä
vihollista.
Mutta näiden kolmen viimeisen joukossa oli Bertrand de Got, Bordeauxin
arkkipiispa, jonka tiedettiin olevan enemmän omien etujensa ystävä kuin
Filip kauniin vihollisen.
Muuan sanansaattaja lähti viemään tätä uutista.
Filip lähetti pikaviestin Bertrand de Gotille, joka ei tiennyt vielä,
mihin korkeaan tehtävään hänet oli valittu, ja kehoitti häntä saapumaan
Andelysin metsään.
Tapaamisaika oli pimeä, synkkä yö, oikea manausyö, ja paikka kolmen
tien risteys. Tällaisen ajan ja paikan tavallisesti valitsevat
henkilöt, jotka aikovat turvautua yliluonnolliseen apuun, manata esille
pahat voimat, vannovat saatanalle alamaisuutta ja suutelevat hänen
sorkkajalkaansa.
Se ero tässä kuitenkin oli, että — ilmeisesti arkkipiispan
rauhoittamiseksi — neuvottelu aloitettiin kuuntelemalla messua.
Alttarin ääressä, kun ehtoolliskalkki kohotettiin nähtäväksi, kuningas
ja kirkonmies vannoivat vaitiolon lupauksen. Sitten kynttilät
sammutettiin, messun toimittanut pappi ja kuoripojat poistuivat ja
veivät mennessään ristiinnaulitun kuvan ynnä pyhät astiat, ikäänkuin
olisivat pelänneet niiden saastuvan, jos ne joutuisivat pian alkavan
neuvottelun mykiksi todistajiksi.
Arkkipiispa ja kuningas jäivät kahden kesken.
Kuka siis on kertonut tämän kohtauksen Villanille, jonka teoksesta
olemme sen lukeneet?
Varmaankin Saatana, joka tiettävästi oli kolmantena tässä neuvottelussa.
»Arkkipiispa», sanoi kuningas Bertrand de Gotille, »minulla on valta
tehdä sinusta paavi, jos annan. Sitä varten olen tullut tapaamaan
sinua.»
»Todistus?» kysyi Bertrand de Got.
»Se on tässä», vastasi kuningas.
Ja hän näytti arkkipiispalle kardinaaliensa kirje, jossa nämä eivät
sanoneet, että vaali oli jo ohi, vaan tiedustelivat, kenet he
valitsisivat.
»Mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin paaviksi.» kysyi
gaskonjelainen, tolkuttomana ilosta heittäytyen Filip kauniin jalkoihin.
26
»Sinun tulee sitoutua täyttämään ne kuusi pyyntöä, jotka sinulle
esitän», vastasi kuningas.
»Sanokaa, kuningas!» kehoitti Bertrand de Got. »Minä olen alamaisenne,
ja velvollisuuteni on totella teitä.»
Kuningas kohotti hänet jalkeille, suuteli häntä suulle ja sanoi:
»Ne kuusi suosionosoitusta, jotka sinulta pyydän, ovat seuraavat...»
Bertrand de Got kuunteli molemmilla korvillaan, sillä hän pelkäsi,
ei että kuningas pyytäisi jotakin, mikä voisi viedä hänen sielunsa
autuuden, vaan että kuningas pyytäisi jotakin mahdotonta.
»Ensimmäinen ehto», sanoi Filip, »on se, että sovitat minut kirkon
kanssa ja toimitat minulle vapautuksen siitä pahasta, mitä olen tehnyt,
kun vangitsin Anagnissa paavi Bonifacius kahdeksannen».
»Hyväksytään!» ehätti Bertrand de Got vastaamaan.
»Toinen ehto on se, että annat minulle ja omaisilleni pyhän
ehtoollisen.»
Filip kaunis oli näet pantu kirkonkiroukseen.
»Hyväksytään!» sanoi Bertrand de Got kummastellen, että häneltä
pyydettiin näin vähän, kun hänestä kuitenkin aiottiin tehdä niin suuri.
Jäljellä oli tosin vielä neljä pyyntöä.
»Kolmanneksi minä pyydän, että suot minulle kymmeneksen valtakuntani
pappien vuosituloista viiden vuoden aikana, jotta voin maksaa Flandrian
sodan tuottamat menot.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Neljänneksi minä vaadin, että sinä peruutat ja tuhoat paavi
Bonifaciuksen bullan: _Ausculta fili_.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Viides ehto on, että sinä palautat Marco Jacopolle ja Pietro di
Colonnalle kardinaaliarvon ja nimität eräät ystäväni kardinaaleiksi.»
»Hyväksytään, hyväksytään, hyväksytään!»
Ja kun Filip oli vaiti, kysyi arkkipiispa levottomana:
»Entä kuudes, korkea herra?»
»Kuudennen esitän toisella ajalla ja toisessa paikassa», vastasi Filip
kaunis, »sillä se on suuri ja salainen asia».
»Suuri ja salainen?» toisti Bertrand de Got.
»Niin suuri ja niin salainen», jatkoi kuningas, »että vaadin sinua
ennakolta vannomaan vaitioloa tämän ristiinnaulitun kuvan ääressä».
Hän otti ristin rinnaltaan ja ojensi sen arkkipiispalle.
Tämä ei epäröinyt sekuntiakaan. Oli hypättävä viimeisen ojan yli; kun
se olisi tehty, tulisi hänestä paavi.
Hän nosti kätensä Vapahtajan kuvan päälle ja sanoi lujalla äänellä:
»Minä vannon.»
»Hyvä on», virkkoi kuningas. »Missä valtakuntani kaupungissa haluat
tulla vihityksi?»
»Lyonissa.»
»Tule kanssani! Sinä olet paavi ja nimesi on Klemens viides.»
Klemens V seurasi Filip kaunista. Mutta hän oli melko huolestunut
kuudennen ehdon johdosta, jota hänen hallitsijansa ei ollut ilmaissut.
Kun Filip sen sitten ilmaisi, huomasi paavi sen tuiki vähäpätöiseksi
asiaksi eikä vastustellut sitä millään lailla. Kysymys koski
temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamista.
Mutta kaikki tämä ei ilmeisestikään ollut Jumalan tahdon mukaista, ja
Jumala ilmaisikin tyytymättömyytensä hyvin selvällä tavalla.
Kun saattue lähti kirkosta, missä Klemens V oli kruunattu, ja sivuutti
erään katselijoita täynnä olleen muurin, sortui muuri, kuningas
haavoittui, Bretagnen herttua sai surmansa, ja paavi suistui maahan.
Hiippa kierähti katuun, ja tämä paaviuden vertauskuva ryvettyi
katuojassa.
Viikkoa myöhemmin uuden paavin järjestämässä juhlassa hänen pyhyytensä
ja kardinaalien palvelijat joutuivat käsikähmään keskenään.
Paavin veli meni heitä erottamaan: hänet surmattiin.
Nämä olivat huonoja enteitä, joihin liittyi huonoja esimerkkejä. Paavi
petti kirkkoa, mutta muuan nainen petti paavia. Tämä nainen oli kaunis
Brunissande, joka sen ajan kronikoiden mukaan tuotti kristikansalle
enemmän kustannuksia kuin Pyhä maa.
Paavi täytti lupauksensa yhden toisensa jälkeen. Häntä voitiin sanoa
Filip kauniin omaksi paaviksi, eräänlaiseksi kultamunia munivaksi
kanaksi, jota kuningas munitti illoin aamuin ja jonka vatsan hän uhkasi
puhkaisuttaa, ellei se muninut.
Niinkuin Venetsian kauppias hän vaati oikeutta joka päivä leikata
naulan lihaa velallisensa ruumiista, kulloinkin sopivasta paikasta.
Kun paavi Bonifacius VIII oli julistettu kerettiläiseksi ja vääräksi
paaviksi, kuningas vapautettu kirkonkirouksesta, kymmenykset papiston
tuloista myönnetty viideksi vuodeksi, kaksitoista kardinaalia nimitetty
kuninkaan esityksen mukaan, peruutettu Bonifacius VIII:n bulla, joka
sulki Filip kauniilta papiston kukkaron, temppeliherrain ritarikunta
lakkautettu ja temppeliherrat vangittu, silloin tapahtui, että Saksan
keisari Albert kuoli toukokuun 1 päivänä 1308.
Filip kaunis sai nyt päähänsä nimityttää veljensä, Valoisin Kaarlen,
keisariksi.
Klemens V:n tuli samoin edistää tämän aikeen toteutumista.
Ostetun miehen orjuus jatkui. Bertrand de Gotin sielu-pahanen oli
satuloitu ja suitsitettu, ja Ranskan kuningas sai ohjata sitä suoraa
päätä helvettiin.
Mutta vihdoin se tuntui saavan rohkeutta viskata hirveän ratsastajan
selästään.
Klemens V kirjoitti julkisesti Valoisin Kaarlen puolesta, salaisesti
häntä vastaan.
Siitä hetkestä alkaen hän alkoi suunnitella pakoa valtakunnasta, sillä
paavin henki oli sitäkin heikommin turvattu kuninkaan hallitusalueella,
kun kahdentoista kardinaalin nimitys teki vastaisten paavien vaalin
kokonaan Ranskan kuninkaan tahdosta riippuvaksi.
Klemens V muisti Benediktus XI:n viikunat. Hän asui tällöin
Poitiersissa.
Hänen onnistui yöllä paeta Avignoniin.
Vaikeata on selittää, mitä Avignon oli siihen aikaan.
Se oli Ranskaa eikä se ollut Ranskaa. Se oli rajaseutu, vapaakaupunki,
Rooman keisarikunnan jäte, vanha porvariskaupunki, San Marinon
kaltainen tasavalta.
Mutta sitä hallitsi kaksi kuningasta: Napolin kuningas Provencen
kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä.
Kummallakin oli hallittavanaan puolikas Avignonia. Kumpikaan ei voinut
vangita pakolaista toisen alueelta.
Klemens V pakeni tietenkin siihen Avignonin osaan, joka kuului Napolin
kuninkaalle. Mutta vaikka hän näin vapautuikin Filip kauniin vallasta,
ei hän silti päässyt temppeliherrain suurmestarin kirouksesta.
Noustessaan polttoroviolle, joka oli rakennettu Citén multavallille,
Jacques de Molay oli manannut molemmat teloittajansa astumaan vuoden
kuluessa Jumalan eteen.
Klemens V noudatti ensimmäisenä tätä synkkää haastetta. Eräänä yönä
hän näki unessa palatsinsa palavan. »Siitä lähtien», sanoo hänen
elämäkertansa kirjoittaja, »_hän ei ollut enää iloinen, ja hänen
loppunsa tuli pian_».
Seitsemää kuukautta myöhemmin tuli Filipin vuoro.
Kuinka hän kuoli?
Hänen kuolemastaan kerrotaan kahdella tavalla. Molemmat tuntuvat
esittävän hänen kuolemansa Jumalan kostona.
Sauvagen ranskantama kronikka mainitsee hänen kuolleen
metsästysretkellä.
»Hän näki peuran tulevan vastaansa, paljasti miekkansa, kannusti
ratsuaan, arveli osaavansa peuraan, mutta ratsu sinkautti hänet puuta
vasten niin rajusti, että kelpo kuningas putosi satulasta pahasti
loukkaantuneena. Hänet kannettiin Corbeiliin.»
Kronikan mukaan kuninkaan sairaus paheni yhä, ja siihen hän kuolikin.
Kuten näemme, sairaus ei voinutkaan kääntyä sen pahemmaksi.
Guillaume de Nangis sensijaan kertoo Mons en-Puellen voittajan
kuolemasta näin:
»Filipiä, Ranskan kuningasta, oli jo kauan vaivannut sairaus, jonka
syy, _lääkäreille tuntematon_, ihmetytti ja kummastutti sekä näitä
että monia muita, sitäkin enemmän kun hänen valtimonsa ja virtsansa
eivät ilmaisseet hänen olevan sairaan tai kuolemanvaarassa. Vihdoin hän
kuljetutti itsensä Fontainebleauhon, synnyinkaupunkiinsa... Nautittuaan
siellä monilukuisen ihmisjoukon nähden pyhää ehtoollista palavasti ja
ihmeteltävän hartaasti hän antoi onnellisena henkensä Luojan haltuun
ja kuoli oikeassa ja katolisessa uskossa kolmantenakymmenentenä
hallitusvuotenaan, perjantaina apostoli Andreaksen juhlan aattopäivänä.»
Dante kuvailee myös tämän vihaamansa miehen kuolemaa, väittäen
metsäsian reväisseen hänen vatsansa puhki.
»Hän kuoli villikarjun torahampaan iskusta, se varas, jonka on nähty
väärentävän rahaa Seinen rannalla!»
Paavit, jotka Klemens V:n jälkeen asuivat Avignonissa, Johannes XIII,
Benediktus XII ja Klemens VI, odottivat vain sopivaa tilaisuutta
ostaakseen Avignonin.
Tilaisuus tarjoutui viimeksi mainitulle paaville.
Muuan nuori, vielä alaikäinen nainen, Napolin Johanna, emme sano möi,
vaan lahjoitti Avignonin sovittaakseen murhan, jonka hänen rakastajansa
olivat tehneet.
Täysi-ikäisenä hän tosin vaati luovuttamaansa aluetta takaisin, mutta
Klemens VI piti sen hallussaan ja tiukasti pitikin!
Niin tiukasti, että kun Gregorius XI vuonna 1377 muutti paavinistuimen
jälleen Roomaan, Avignon jäi pyhän istuimen haltuun. Sitä hallitsi
paavillinen legaatti.
Se oli paavin aluetta vielä vuonna 1791, jolloin sattuneet tapahtumat
ovat johtaneet meidät tähän pitkähköön välikertomukseen.
Kuten aikoina, jolloin Avignonia hallitsi kaksi kuningasta, Napolin
kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin
välityksellä, oli Avignonissa myös vuonna 1791 kaksi Avignonia: pappien
Avignon ja kauppiaitten Avignon.
Pappien Avignonina oli sata kirkkoa, kaksisataa luostaria ja paavin
palatsi.
Kauppiaitten Avignonina olivat joki, silkinkutojat ja kauttakulkukauppa
Lyonista Marseilleen, Nimesistä Torinoon.
Tässä kovan onnen kaupungissa oli tavallaan kuninkaan ranskalaisia ja
paavin ranskalaisia.
Ranskan ranskalaiset olivat selviä ranskalaisia, Italian ranskalaiset
melkein italialaisia.
Ranskan ranskalaisilla, siis kauppiailla, oli aikamoinen vaiva ja työ
pysyäkseen hengissä ja ravitakseen vaimonsa ynnä lapsensa, mikä ei aina
onnistunutkaan.
Italian ranskalaisilla, siis papeilla, oli kaikkea, oli rikkautta ja
valtaa. He olivat apotteja, piispoja, arkkipiispoja, kardinaaleja,
tyhjäntoimittajia, komeilevia, rohkeita, ylhäisten naisten rakastajia,
rahvaannaistenkin valtiaita; nämä polvistuivat heidän eteensä ja
suutelivat heidän valkoisia käsiään.
Haluatteko, että mainitsemme jonkun tyypin?
Sellainen oli esimerkiksi kaunis apotti Maury. Hän, jos kukaan,
oli täysiverinen ranskalais-italialainen, kotoisin Venaissinin
kreivikunnasta, suutarin poika, ylimyksellinen kuin Lauzun, ylpeä kuin
Clermont-Tonnerre ja julkea kuin lakeija.
Ennenkuin lapset varttuvat aikuisiksi, ennenkuin heillä siis vielä on
intohimoja, pitävät he toisistaan.
Avignonissa ihmiset syntyivät vihaamaan toisiaan.
Syyskuun 14 päivänä 1791 — perustuslakia säätävän kansalliskokouksen
aikana — kuninkaallinen asetus liitti Ranskaan Avignonin ja Venaissinin
kreivikunnan.
Jo vuoden ajan Avignon oli ollut milloin ranskalaisen milloin
ranskalaisvastaisen puolueen hallussa.
Myrsky oli Heilahtanut vuonna 1790.
Eräänä yönä paavilliset olivat huvikseen hirttäneet nuken, joka oli
koristettu Ranskan kolmella värillä.
Aamulla Avignon raivostui.
Neljä paavilaista raahattiin väkivalloin asunnostaan: kaksi
aatelismiestä, yksi porvari ja yksi työmies. Nämä hirtettiin nuken
paikalle.
Ranskalaisen puolueen johtajia olivat kaksi nuorta miestä, Duprat ja
Mainvielle, ja heitä iäkkäämpi Lescuyer.
Lescuyer oli ranskalainen sanan täydellisessä merkityksessä. Hän oli
syntynyt Picardiessa, luonteeltaan kiivas ja samalla päättäväinen, ja
toimi Avignonissa notaarina ynnä valtuuston sihteerinä.
Nämä kolme johtajaa olivat haalineet kokoon miehiä, pari-kolmetuhatta
kenties, ja näiden kanssa tehneet retken Carpentrasia kohti, mutta se
oli epäonnistunut.
Sade, kylmä, lunta ja rakeita vihmova sade, Ventouxin vuoriston sade
oli hajoittanut Mainviellen, Dupratin ja Lescuyerin armeijan, niinkuin
myrsky oli hajoittanut Filip II:n laivaston.
Kuka oli lähettänyt tämän ihmesateen? Kuka oli kyennyt hajoittamaan
vallankumouksellisen armeijan?
Pyhä neitsyt!
Mutta Duprat, Mainvielle ja Lescuyer epäilivät, että muuan
katolilainen, jota nimitettiin ritari Patusiksi ja jonka he olivat
korottaneet kenraaliksi, oli avustanut neitsyt Maariaa tämän ihmeen
teossa niin pontevasti, että he soivat hänelle siitä kaiken kunnian.
Avignonissa rangaistaan petos nopeasti: petturi surmataan. Niinpä Patus
surmattiin.
Minkälaista väkeä oli armeijassa, joka edusti ranskalaista puoluetta?
Talonpoikia, jätkiä, sotilaskarkureita.
Etsittiin kansanmiestä johtamaan näitä kansanmiehiä.
Sopivaksi päälliköksi arveltiin erästä miestä, jonka nimi oli Mathieu
Jouve ja joka nimitti itseään Jourdaniksi.
Hän oli syntynyt Saint-Justessa lähellä Puy-en-Volayta. Hän oli
ensin ollut muulinajaja, sitten sotamies ja senjälkeen kapakoitsija
Pariisissa.
Avignonissa hän kaupusteli mataravärejä. Hän kerskaili tehneensä
kaikenlaisia rikoksia ja kolttosia.
Hän piti kupeellaan isoa sapelia, jolla hän väitti katkaisseensa
lokakuun 6 päivänä Bastiljin kuvernöörin ja kahden vartiosotilaan
kaulat.
Osittain leikillään, osittain peloissaan kansa oli liittänyt
Jourdan-nimeen, jonka hän itse oli omaksunut, nimen _Kaulankatkaisija_.
Duprat, Mainvielle, Lescuyer ja Jourdan Kaulankatkaisija olivat olleet
kaupungin isäntinä niin kauan, ettei heitä enää paljoakaan pelätty.
Salainen, laajaksi suunniteltu salahanke punottiin heidän tuhokseen,
taitava ja hämäräperäinen, kuten pappien salahankkeet ainakin. Piti
lietsoa kansan uskonnolliset intohimot hereille.
Erään isänmaanystävän vaimo oli synnyttänyt kädettömän lapsen.
Huhu tiesi kertoa, että isä oli yöllä varastanut kirkosta hopeisen
enkelin ja katkaissut siltä toisen käden. Raajarikko-lapsi oli siis
vain taivaan kostoa.
Isän täytyi piiloutua. Hänet olisi muutoin hakattu palasiksi
välittämättä ottaa selkoa, mistä kirkosta enkeli oli varastettu.
Mutta neitsyt Maaria varsinkin suojeli kuningasmielisiä, olivatpa nämä
Bretagnen chouaneja tai Avignonin paavilaisia.
Vuonna 1789 neitsyt Maaria oli alkanut itkeä eräässä kirkossa Bac-kadun
varrella.
Vuonna 1790 hän oli näyttäytynyt Bocagessa Vendéessa erään tammen
takana.
Vuonna 1791 hän oli hajoittanut Dupratin ja Mainviellen armeijan
puhaltamalla sitä vastaan raekuuron.
Ja vihdoin kordelierien kirkossa hän oli punehtunut, varmaankin
häpeästä, kun Avignonin asukkaat olivat tuiki välinpitämättömiä.
Tämä viimeksi mainittu ihme, jonka varsinkin naiset olivat todenneet
— miehet eivät siihen suuriakaan uskoneet oli jo lietsonut yleisen
mielialan jommoiseenkin vireeseen, kun Avignonissa alkoi kierrellä
vallan toisella tavalla mieliä järkyttävä huhu. Kaupungista oli muka
viety muuan arkku, joka oli täynnä hopeaa.
Seuraavana päivänä arkkujen lukumäärä nousi kuuteen. Sitä seuraavana
puhuttiin kahdeksastatoista täysinäisestä arkusta.
Entä mitä hopeaa näissä kahdeksassa toista arkussa oli?
Panttilainakonttorin hopeaa, jonka ranskalainen puolue kaupungista
poistuessaan vei mukanaan.
Tämä uutinen pani koko kaupungin riehahtamaan. Silloin virisi se
merkillinen ääni, jonka kuulee kaikissa kapinoissa ja joka muistuttaa
sekä tiikerin murinaa että käärmeen sihinää.
Avignonissa vallitsi yleensä niin huutava kurjuus, että kaikki olivat
pantanneet jotakin.
Ja kun köyhä on pantannut vähänkin, luulee hän olevansa hukassa.
Rikas joutuu perikatoon menettäessään miljoonan, köyhä menettäessään
vaatepahasen. Kaikki on suhteellista.
Oli lokakuun 16 päivä, sunnuntaiaamu. Kaikki lähiseudun talonpojat
olivat tulleet kaupunkiin kuuntelemaan messua.
Siihen aikaan liikuttiin aseet mukana. Kaikki olivat siis aseissa.
Hetki oli siis valittu hyvin, yllätys taiten järjestetty.
Nyt ei ollut puhe ranskalaisesta tai ranskalaisvastaisesta puolueesta;
nyt puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet saastaisen rikoksen,
varastaneet köyhiltä!
Joukko ryntäsi kordelieerien kirkkoon: talonpojat, kaupunkilaiset,
työläiset, jätkät, valkoiset, punaiset, kolmiväriset, kaikki huusivat,
että valtuuston oli heti, viivyttelemättä, tehtävä heille tili ja
lähetettävä sihteerinsä Lescuyer selvittämään asia.
Miksi kansan viha kohdistui erikoisesti Lescuyeriin?
Kukaan ei tiedä. Kun ihmiseltä väkivalloin riistetään henki, tapahtuu
se usein kuin kohtalon määräyksestä.
Lescuyer raahattiin kirkkoon.
Hän oli paennut valtuustoon. Hänet tunnettiin ja pidätettiin —
häntä ei pidätetty, vaan hänet työnnettiin nyrkiniskuin, potkuin ja
kepinlyönnein kirkkoon.
Kirkossa tämä mies-poloinen, kalpeana, mutta kylmänä ja tyynenä, nousi
saarnastuoliin ja ryhtyi puolustamaan itseään.
Se oli helppo tehtävä. Hänen olisi tarvinnut vain sanoa: »Avatkaa
panttilainakonttori ja näyttäkää se kansalle, silloin näette, että
kaikki esineet, jotka meidän syytetään vieneen kaupungista, ovat yhä
tallella.»
Mutta hän aloitti sanomalla:
»Veljet, olen pitänyt vallankumousta välttämättömänä ja edistänyt sitä
kaikin voimin...»
Mutta hänen ei sallittu jatkaa. Pelättiin liiaksi, että hän voisi
vapautua syytöksestä.
Hirveä sihinä, terävä kuin mistral-vihuri, keskeytti hänet.
Muuan jätkä kapusi hänen taakseen saarnatuoliin ja sysäsi hänet
väkijoukkoon.
Silloin panos räjähti. Hänet raahattiin alttarin ääreen.
Siellä piti tämä vallankumouksellinen surmattaman, jotta uhri olisi
otollisempi neitsyt Maarialle, jonka nimessä tämä kaikki tehtiin.
Kuorissa Lescuyer, joka yhä oli elossa, riistäytyi murhamiesten käsistä
ja pakeni erääseen kuorituoliin.
Muuan armelias käsi antoi hänelle paperin ja kynän. Hänen piti muka
kirjoittaa, mitä hän ei ollut ehtinyt sanoa.
Odottamaton apu soi hänelle lyhyen hengähdystovin.
Muuan bretagnelainen aatelismies, joka Marseillenmatkallaan oli
poikennut Avignoniin, tuli sattumalta kirkkoon. Poloinen uhri säälitti
häntä. Rohkeasti ja itsepäisesti, kuten bretagnelainen ainakin, hän
halusi pelastaa Lescuyerin. Pari kolme kertaa hän työnsi syrjään kepit
ja puukot, jotka olivat iskemäisillään uhriin, ja huusi: »Miehet, lain
nimessä! Miehet, kunnian nimessä! Miehet, ihmisyyden nimessä!»
Puukot ja sauvat kääntyivät nyt häneen, mutta puukkojen ja sauvojen
uhallakin hän yhä suojasi Lescuyer-parkaa omalla ruumiillaan ja huusi:
»Miehet, ihmisyyden nimessä!»
Lopulta joukko väsyi, kun se joutui näin kauan odottamaan saalistaan.
Se tarttui aatelismieheen ja raahasi hänet ulos hirtettäväksi.
Mutta kolme miestä vapautti muukalaisen. He sanoivat:
»Lopettakaamme ensin Lescuyerin juttu! Tämän me kyllä saamme käsiimme
myöhemmin!»
Joukko käsitti huomautuksen oikeaksi ja päästi bretagnelaisen. Hänet
pakotettiin lähtemään kiireimmiten tiehensä. Hänen nimensä oli de
Rosély.
Lescuyerillä ei ollut aikaa kirjoittaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei
hänen kirjoitustaan olisi luettu, sillä hälinä oli liian valtava.
Mutta melun kestäessä Lescuyer huomasi alttarin takana pienen oven. Jos
hän pääsisi siitä livahtamaan, olisi hän kukaties pelastettu!
Hän syöksyi pystyyn, kun hänen luultiin olevan kauhuun
menehtymäisillään.
Lescuyer pääsi ovelle asti. Murhaajat olivat hämmentyneet tästä
äkillisestä pakoyrityksestä. Mutta alttarin juurella muuan silkinkutoja
iski häntä sauvalla päähän niin voimakkaasti, että sauva katkesi.
Lescuyer tuupertui maahan kuin moukarilla isketty härkä,
Hän kierähti juuri sille paikalle, missä hänet tahdottiin uhrata —
alttarin kupeelle.
Sillaikaa kun naiset raatelivat hänen huulensa riekaleiksi, koska
ne olivat lausuneet herjaavat, vallankumoukselliset sanat: »Eläköön
vapaus!» hyppelivät miehet hänen vatsallaan ja kivittivät häntä kuten
ennen muinoin pyhä Stefanus oli kivitetty.
Verisin huulin Lescuyer voihki:
»Armoa, veljet! Ihmisyyden nimessä, sisaret, sallikaa minun kuolla!»
Hän pyysi liikaa. Hänet tuomittiin elämään kuolemantuskissa, joita
jatkui iltaan asti. Mies-poloinen sai tyhjentää pohjaan asti kuoleman
katkeran kalkin!
Tällaiset uutiset saapuivat lakiasäätävään kansalliskokoukseen
vastaukseksi Fauchetin ihmisystävälliseen ehdotukseen.
Seuraavana päivänä saapui tosin toisenlainen uutinen.
Duprat ja Jourdan olivat saaneet kuulla, mitä kirkossa oli tapahtunut.
Kuinka he saisivat koolle hajaantuneet miehensä?
Duprat keksi keinon: piti soittaa sitä kuuluisaa hopeakelloa, joka
pantiin heläjämään vain kahdessa tilaisuudessa, paavia vihittäessä ja
— hänen kuollessaan. Sen kellon ääni oli omituinen, salaperäinen ja
harvoin kuultu.
Kellon kumahtelu vaikutti kahdella vastakkaisella tavalla.
Se hyydytti paavilaisten sydämet ja rohkaisi vallankumouksellisten
mielet.
Tämän tuntematonta vaaraa uhkuvan läppäilyn kuullessaan maaseutulaiset
lähtivät kaupungista ja pakenivat kukin omalle konnulleen.
Hopeakellon soidessa Jourdan sai koolle arviolta kolmesataa miestä.
Hän valtasi kaupungin portit ja sijoitti sataviisikymmentä miestä
vartioimaan niitä. Sadanviidenkymmenen miehen etunenässä hän samosi
kordelierien kirkolle päin.
Hänellä oli mukana kaksi tykkiä. Hän suuntasi ne joukkoon päin,
laukaisi ja surmasi umpimähkään.
Sitten hän astui kirkkoon.
Kirkko oli autio. Lescuyer korisi neitsyt Maarian jalkojen juuressa.
Pyhä neitsyt, joka oli tehnyt niin monta ihmettä, ei ollut suvainnut
ojentaa jumalallista kättänsä pelastaakseen onnettoman miehen.
Olisi voinut sanoa, ettei Lescuyer voinut kuolla. Verinen kasa, joka
oli yhtä ainoaa haavaa, oli tarrautunut elämään.
Sellaisena häntä kannettiin katuja pitkin. Kaikkialla, missä tämä
saattue kulki, ihmiset sulkivat ikkunansa ja huusivat:
»Minä en ollut kirkossa!»
Jourdan ja hänen sataviisikymmentä miestänsä voivat tehdä Avignonille
ja sen kolmellekymmenelle tuhannelle asukkaalle mitä halusivat: niin
oli kauhu lamauttanut kaikkien mielet.
Ja he tekivät pienoiskoossa samaa, mitä Marat ja Panis sittemmin
Pariisissa syyskuun 2 päivänä.
Lukija saa myöhemmin selville, miksi sanomme Marat ja Panis emmekä
Danton.
Seitsemän- tai kahdeksankymmentä onnetonta kaupunkilaista surmattiin.
Heidät syöstiin Glacière-tornin paavillisista salaluukuista jokeen.
_Trouillas-tornista_, kuten sen nimi oli Avignonissa.
Tällainen uutinen siis saapui Pariisiin. Tämä hirveä kosto sai
unohtamaan Lescuyerin kuoleman.
Katsokaamme nyt, mitä tekivät emigrantit, joita Brissot oli puolustanut
ja joille hän halusi avata kaikki Ranskan portit.
He sovittivat Itävallan ja Preussin keskinäiset välit ja tekivät näistä
kahdesta perivihollisesta ystävyksiä.
He saivat aikaan, että Venäjä kielsi lähettiläämme esiintymästä
Pietarin kaduilla ja lähetti oman edustajansa Koblenziin pakolaisten
hoviin.
Heidän toimestaan Bern rankaisi erästä Sveitsin kaupunkia, jossa oli
laulettu vallankumouslaulua »Käy päinsä».
Heidän työtään oli, että Geneve, Rousseaun syntymäkaupunki — Rousseaun,
joka oli tehnyt niin paljon Ranskassa paraikaa toteutettavan
vallankumouksen hyväksi — suuntasi tykkinsä Ranskaa vastaan.
Heidän yllytyksestään Liègen piispa kieltäytyi ottamasta vastaan
Ranskan lähettilästä.
Hallitsijat tekivät tosin omastakin aloitteestaan monenlaista.
Venäjä ja Ruotsi lähettivät Ludvig XVI:lle avaamattomina takaisin ne
kirjelmät, joissa hän ilmoitti hyväksyneensä hallitusmuodon.
Espanja ei ottanut niitä edes vastaan ja luovutti inkvisitsiolle erään
ranskalaisen, joka pelastui kidutuspenkistä vain itsemurhalla.
Venetsia viskasi San Marcon torille ruumiina miehen, joka
kymmen-neuvoston määräyksestä oli kuristettu e eilisenä yönä. Ruumiin
rintaan oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: »Surmattu
vapaamuurarina...»
Itävallan keisari ja Preussin kuningas kyllä vastasivat, mutta
vastasivat uhkauksin.
»Me haluamme», sanoivat he, »että ryhdytään välttämättömiin
toimenpiteihin, jotta voitaisiin ehkäistä tapahtumat, jotka ennustavat
näin surullista tulevaisuutta.
Vendéessa ja etelässä oli siis kansalaissota, ja ulkomaisen sodan uhka
vaani kaikkialla.
Ja sitten kuului Atlantin takaa huuto, että kokonaisen saaren
asujamisto murhataan.
Mitä siis tapahtui lännessä? Keitä olivat ne mustat orjat, jotka
väsyneinä saamiinsa lyönteihin ryhtyivät itse surmaamaan?
San Domingon Neekerit olivat alkaneet verisesti kostaa.
Kuinka asiat olivat kehittyneet sille kannalle?
Parilla sanalla — ei niin lavertelevasti kuin Avignonin juttua
esittäessämme, sillä Avignonin jutussa innostuimme — parilla sanalla
aiomme sen selittää.
Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli luvannut Neekereille vapauden.
Ogé, muuan nuori mulatti, niitä uljaita, palavia ja uhrautuvia
luonteita, joita olen tuntenut niin monta, [Tekijän isä,
vallankumoussodan »väkevä kenraali» oli mulatti. ‒ _Suom._] oli
purjehtinut meren yli viemään vapauttavaa sanaa, juuri kun se oli
lausuttu.
Vaikkei päätöksestä ollutkaan vielä saapunut virallista ilmoitusta,
vaati hän innoissaan saaren käskynhaltijaa julkaisemaan sen heti.
Käskynhaltija määräsi Ogén vangittavaksi. Ogé pakeni saaren
espanjalaiselle puolelle.
Espanjan viranomaiset — mehän tiedämme, millä silmällä Espanja katseli
vallankumousta — luovuttivat hänet kuvernöörille, ja hänet teilattiin.
Valkoinen kauhu seurasi hänen rangaistustaan. Hänellä arveltiin olleen
paljon rikostovereita saarella. Tilanomistajat ryhtyivät tuomitsemaan,
ja teloitusten lukumäärä kasvoi suunnattomaksi.
Sitten eräänä yönä nousi kuusikymmentätuhatta Neekeriä kapinaan.
Valkoiset heräsivät, valtavaan tulipaloon, joka tuhosi viljelykset.
Viikkoa myöhemmin tulipalo sammutettiin vereen.
Mitä teki Ranska, salamanteri-parka, jota tuli kaikilta tahoilta
ahdisti?