Vastikään kertomamme tapahtumat olivat vaikuttaneet voimakkaasti, ei
ainoastaan Villers-Cotteretsin asukkaihin, vaan myöskin lähitienoon
kylien tilanhoitajiin. [Romaani on suoranaista jatkoa _Kansanmiehelle_.]
Tilanhoitajilla on mahtava valta kansanedustajia valittaessa.
Heidän palveluksessaan on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä
päivätyöläistä, ja vaikka äänestys olikin siihen aikaan kaksiasteinen,
olivat vaalit silti täydellisesti _maaseudun_ varassa.
Billotia hyvästellessään ja puristaessaan tukevasti hänen kättänsä
jokainen oli sanonut seuraavat mutkattomat sanat:
»Ole levollinen!»
Ja levollisin mielin Billot oli palannutkin maatilalleen, sillä
ensimmäistä kertaa hän huomasi saavansa hyvän keinon kostaakseen
aatelistolle ja kuninkuudelle kaiken pahan, mitä nämä olivat hänelle
tehneet.
Billotissa oli vallalla tunne eikä harkinta, ja hänen kostonhalunsa oli
yhtä sokea kuin ne iskut, jotka hän oli saanut.
Hän palasi maatilalleen lausumatta sanaakaan Catherinesta. Kukaan ei
voinut sanoa, tiesikö hän tyttärensä käväisseen maatilalla. Yhteen
vuoteen hän ei ollut kertaakaan maininnut Catherinen nimeä. Hänen
tyttärensä oli hänelle kuin vainaja.
Niin ei ollut laita Pitoun. Tämä kultainen sydän oli syvästi
murheissaan, kun Catherine ei voinut häntä rakastaa. Mutta Isidoria
katsellessaan ja verratessaan itseään komeaan, nuoreen mieheen hän oli
käsittänyt täydellisesti, että Catherine rakasti aatelismiestä eikä
häntä.
Hän oli kadehtinut Isidoria, mutta ei ollut siitä kantanut kaunaa
Catherinelle. Päinvastoin hän oli aina rakastanut Pillotin tytärtä
syvästi, ehdottoman uhrautuvasti.
Valehtelisimme, jos sanoisimme tämän alttiuden olleen tykkänään vailla
tuskia. Mutta ne tuskatkin, jotka raastoivat Pitoun sydäntä joka kerta
kun Catherine antoi lemmitylleen uuden todistuksen rakkaudestaan,
osoittivat nuorukaissydämen ehtymätöntä hyvyyttä.
Kun Isidor oli surmattu Varennesissa, oli Pitou tuntenut mitä syvintä
sääliä Catherinea kohtaan. Päinvastoin kuin Billot hän antoi täyden
tunnustuksen nuorelle aatelismiehelle ja muisteli, mitä kaunista, hyvää
ja jaloa oli ollut miehessä, joka tietämättään oli joutunut hänen
kilpailijakseen.
Siitä seurasi, minkä jo tiedämmekin: ei ainoastaan että Pitou rakasti
masentunutta ja surupukuista Catherinea kenties enemmän kuin oli
rakastanut iloista ja mielistelynhaluista Catherinea, vaan lisäksi,
mikä tuntunee mahdottomalta, hän oli oppinut rakastamaan pikku Isidoria
yhtä paljon kuin äitiäkin.
Ei siis ihmeteltäne, että sanottuaan hyvästi Billotille ja muille Pitou
ei palannutkaan maatilalle, vaan lähti Haramontin suunnalle.
Pitoun katoamisiin ja äkillisiin ilmestymisiin oli muuten totuttu,
ettei kukaan ollut huolissaan hänen poistumisistaan, vaikka hän
kansalliskaartin kapteenina olikin kylän arvohenkilöitä. Kun hän oli
kateissa, kuiskailtiin:
»Kenraali Lafayette on kutsuttanut Pitoun puheilleen.»
Ja näin oli sanottu kaikki.
Pitoun palattua häneltä udeltiin pääkaupungin uutisia. Ja kun Pitou,
Gilbertin välityksellä, tiesi kertoa vereksimmät ja luotettavimmat
uutiset ja kun muutamia päiviä myöhemmin Pitoun ennustukset
toteutuivat, luotettiin häneen edelleenkin sokeasti sekä kapteenina
että profeettana.
Gilbert puolestaan tunsi Pitoun jalon ja uhrautuvan luonteen. Hän
tiesi voivansa tarpeen vaatiessa uskoa tälle nuorukaiselle elämänsä,
Sébastienin elämän, aarteen, tehtävän, lyhyesti kaikki, mikä voidaan
jättää vilpittömän ja voimakkaan miehen huomaan. Pitoun käväistessä
Pariisissa Gilbert kysyi häneltä aina, tarvitsiko hän jotakin. Se
ei millään lailla hämmentänyt Pitouta. Hän vastasi miltei aina:
»En tarvitse mitään, herra Gilbert.» Se ei silti estänyt Gilbertiä
antamasta hänelle muutamia louisdoreja, jotka Pitou pisti taskuunsa.
Muutama kultaraha, eräiden sivutulojen ja Orleansin herttuan metsästä
hankittujen luontaisansioiden ohella, merkitsi Pitoulle kokonaista
omaisuutta. Eikä hän ollutkaan kuluttanut kultarahojaan loppuun, kun
Gilbert hänet tavatessaan uudella kourallisella täytti hänen taskunsa.
Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi
Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja
pikku Isidor jaksoivat.
Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan
askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli
matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.
Nyt oli näet hänen jänispäivänsä.
Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut
pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti
luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti
astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor
oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.
Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut
suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet
eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin
kyynellähteet uudelleen hersyvät.
Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa
laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.
Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti
molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou
tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan
suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet
kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.
Sitten Pitou polvistui Catherinen eteen, suuteli lapsen kätösiä ja
sanoi:
»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra
Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»
Pitoulla oli viisitoista louisdoria. Sitä hän nimitti rikkaudeksi.
Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa
kaikelle, mikä oli hyvää.
»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen
voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te
hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää
meitä milloinkaan, ettehän?»
»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle
sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»
»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä... suokaa anteeksi!»
»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen
hupsu itkiessäni näin.»
»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle
käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle...
Luulen sen virkistävän minua.»
»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».
Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut
runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.
Catherine nukutti sen vuoteelle ja tarttui Pitoun käsivarteen.
Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden
varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut
luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.
Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa,
Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän
kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen
tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan
hänen kanssaan.
Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta
Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja
Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.
Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja
murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten
kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi
kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut
tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella
ja pitänyt kruunua päässänsä.
Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään
oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan
seuraavanlaisen muutoksen.
Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika,
jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli
ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu
Isidorin hyväksi.
Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput,
ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou,
oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.
Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?»
Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka
ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun
vaiheihin nähden.
Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa,
ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa,
vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa
saada suojata häntä ja hänen lastansa.
Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida
asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen
onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt
tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön,
uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja
tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän
kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin
käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta
hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.
Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili
satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen
jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa
kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo,
nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut
Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi
de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin
unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.
Koska Villers-Cotteretsin piirikunnassa kukaan ei kilpaillut Billotin
kanssa, valittiin hänet suunnattomalla äänten enemmistöllä.
Kun Billot oli valittu, keräsi hän käteistä rahaa niin paljon kuin
mahdollista. Sato oli ollut hyvä. Hän maksoi maatilan vuokran, pani
talteen omat tarverahansa, laski paljonko siemenviljaa oli varattava
seuraavaan kylvöön, paljonko tarvittiin kauroja, olkia ja heiniä
hevosten muonaan, paljonko oli pantava rahoja työmiesten palkkoihin ja
elantoon, ja eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa Pitoun.
Kuten on mainittu, Pitou kävi silloin tällöin tervehtimässä Billotia.
Billot otti Pitoun aina vastaan ojennetuin käsin, tarjosi hänelle
aamiaisen, jos oli aamiaisaika, päivällisen, jos oli päivällisaika,
lasillisen viiniä tai omenamehua, jos oli aika juoda lasillinen
omenamehua tai viiniä.
Mutta Billot ei ollut koskaan kutsuttanut Pitoua luoksensa.
Jonkun verran levottomana Pitou siis meni maatilalle.
Billot oli aina vakava. Kukaan ei ollut nähnyt tilanhoitajan hymyilevän
senjälkeen kun hänen tyttärensä oli lähtenyt talosta.
No niin, Billot oli tällä kerralla entistäänkin vakavampi.
Mutta tapansa mukaan hän ojensi kätensä Pitoulle ja puristi tavallista
jämeämmin Pitoun kättä omassaan.
Pitou silmäili tilanhoitajaa kummastuneena.
»Pitou», virkkoi Billot, »sinä olet rehti mies».
»Hyväinen aika», myönsi Pitou, »luulenpa olevani!»
»Minä olen siitä varma.»
»Olette erittäin ystävällinen, herra Billot», sanoi Pitou.
»Minä olenkin päättänyt antaa sinulle maatilan hoidon, kun lähden
täältä.»
»Minulle, hyvä herra?» kummasteli Pitou. »Mahdotonta!»
»Miksi mahdotonta?»
»Koska, herra Billot, talonhoidossa on paljon asioita, jotka vaativat
naisen kättä.»
»Tiedän sen», vastasi Billot. »Mutta, sinä saat itse valita
vaimoihmisen, joka kanssasi hoitaa talon asioita. Minä en kysy
hänen nimeään, minun ei tarvitse sitä tietää. Ja kun joskus aion
palata maatilalle, ilmoitan tulostani viikkoa aikaisemmin, jotta se
vaimoihminen voisi poistua, jos näet en saa nähdä häntä tai hän ei
halua nähdä minua.»
»Hyvä on, herra Billot», sanoi Pitou.
Billot jatkoi:
»Jyvähinkaloissa on tarpeeksi siemenviljaa ensi kylvöön, tallinparvessa
riittävästi heiniä, olkia ja kauroja hevosten muonaan ja tässä
lippaassa kylliksi rahaa miesten palkkoihin ja elantoon.»
Billot aukaisi lippaan, joka oli täynnä rahaa.
»Malttakaa, malttakaa, herra Billot!» sanoi Pitou.
»Paljonko tuossa lippaassa on?»
»En tiedä», vastasi Billot ja työnsi Pitoun syrjään. Sitten hän lukitsi
lippaan ja antoi avaimen Pitoulle.
»Kun rahat loppuvat, pyydä minulta lisää.»
Pitou käsitti, mikä ehdoton luottamus sisältyi tuohon vastaukseen. Hän
levitti käsivartensa syleilläkseen Billotia, mutta huomasi samassa,
että se teko olisi hänen taholtaan liian rohkea, ja sopersi:
»Ah, anteeksi, herra Billot, tuhannesti anteeksi!»
»Mistä hyvästä, ystäväiseni?» kysyi Billot syvästi liikutettuna.
»Anteeksi sitäkö, että rehti mies levittää käsivartensa syleilläkseen
toista rehtiä miestä? Kas niin, Pitou, tule ja syleile minua!»
Pitou heittäytyi Billotin syliin.
»Ja jos sattumalta tarvitsette minua siellä, minne menette...?» sanoi
hän.
»Ole rauhassa, Pitou, en unohda sinua.»
Sitten hän lisäsi:
»Kello on nyt kaksi. Lähden Pariisiin kello viisi. Kello kuusi voit
olla täällä _vaimoihmisen_ kanssa, jonka valitset apulaiseksesi.»
»Hyvä on», sanoi Pitou. »Sitten minun onkin pidettävä kiirettä!
Hyvästi, rakas herra Billot!»
»Hyvästi, Pitou!»
Billot saatteli katseillaan nuorukaista niin kauan kuin näki hänet. Kun
Pitou oli kadonnut, puheli hän puoliääneen:
»Voi, miksei tyttäreni Catherine ole rakastunut tuohon kelpo
nuorukaiseen, vaan hullaantui sensijaan siihen aateliskeikariin, joka
jätti hänet vihkimättömäksi leskeksi ja aviottomaksi äidiksi!»
Tarpeetonta on mainita, että Billot lähti Villers-Cotteretsin
postivaunuissa kello viisi ja että jo kello kuusi Pitou, Catherine ja
pikku Isidor tulivat maatilalle.