Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan.
Kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka, —
ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo
eikä tuikahda tähti,
vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat
toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
humisee ilma kuin huilu,
visertää maa kuni viulu;
ja käy taru, katkeevat kultaiset langat
ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi
ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
ja kasvot päivänä paistaa.
1904.