[Nain kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallan- kumouksen aikana
istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat
sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
sen ympär' ilma hurmehuuruss' on.
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon tulikirjaimilla:
La Tricoteuse!
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksin verroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkokäsi
La Tricoteuse,
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen murtuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä yössä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa huilun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.
1902.