Yö.
Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Vain muistoni kammioissa
runo poistuva heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.
Huokaus.
Olen kävellyt päiviä, öitä
kuin hullu ja itkenyt
sydänpilloja, pimeiköitä,
rikkaruohoja kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä,
hiushienoja helkyttänyt
utuhaaveita, unten töitä —-
maassa kiini ma matelen nyt.
Oi, ajat te armahimmat,
kun niskan nyykähys yks
tai kengän keikahus vimmat
sai syömehen sytytetyks
ja tuskatkin tulisimmat
suli voittajan hymyilyksi
Kalliolla.
Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin;
ja mun oli autuas olla.
Sua syrjästä katselin kauan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma:
silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan hulma.