Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.
"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
"saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."
Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa;
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä;
Herra, koska seison ma sarkani päässä?
1898.