Aunuksessa kauas, julki
kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen retket kulki
työnä ryöstö, tappaminen.
Varhain oli Kainuun kauhu,
pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
missä iski, miesi kaatui.
Ryösti vihdoin nuoren naisen,
vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
"Hirtettävä oisi Horna!"
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
liitoss' oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi
vaimo viekas miehen moisen,
orteen nuoran toisen nitoi,
pankon patsahasen toisen;
köytti kiini vankat ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;
katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs.
"Mitä liikut, vaimo kulta?"
"Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto suita."
Heräs Vorna toisen kerran:
"Miks et nuku. Luojan nuppu?"
"Siks en nuku, nuppu Herran,
siirtyi päältäs sääskenhuppu."
Heräs Vorna kolmannesti:
"Jäseneni jäykät ovat."
Virkkoi vaimo kiirehesti:
"Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan."
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
"Mitä mulle teit sa kurja?"
"Jo nyt olet urho köytty,
kytketty on Vornan voima,
olet turman lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
jo on tullut tuomiosi,
sotatiellä heimo sorja;
miekoin Vorna naista kosi,
on nyt itse naisen orja."
Potkas Vorna vuoteellansa,
orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
seisoi eessä naisen nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren,
taikka pitkän pilven lonka.
"Olin silloin urho köytty,
kun ma äänes Heljän kuulin,
olin silloin lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
olin silloin vaimon vanki,
kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
kun sa polven päällä kiikuit."
Koppoi keihään, miekan, syöksi
ulos iltaan synkeähän.
Päätyi nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
Saapui suku aamun tullen:
"Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,
surmattu on Vorna julma."
Huusi vastaan hurja vaimo:
"Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho aimo,
punertaa kuin päivän rusko."
Näytetähän Vornan miekka:
"Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
miss' on sorja saanut haudan."
Kylpi nainen kyyneleissä:
"Viel' en todeks usko tuota,
varmaan vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota."
Näytetähän keihäs hälle:
"Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,
missä suuri surman peri."
Nyyhki vaimo voivuksissa:
"Viel' en menoon usko miehen,
varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
Vielä elää kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
kunne johti jäljet hirven."
Näytetähän Vornan vyöhyt
kera puukon helapäisen:
"Kussa paistoi kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
siinä kaatui kaunis vuona
Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
Manan lasten laulun soiden."
"Ja jos Manan lapset lauloi,
laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
tulen, tunnen metsät sankat,
missä kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,
nidon niillä kullan kiini."
1904.