Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
ilma myrkyllinen maata myöten
kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
kansa astuu katuvieriänsä,
astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
tullut turman on ja taudin aika.
Yhä paisuu paksut myrkkypllvet,
rintaa outo paino ahdistaapi,
usmaan uppos Nikolain jo kirkko,
sumu Säätytalon ukset sulki,
harja uljas Ritarhuoneen peittyi,
Senaatinkin seinät harmenevat,
Yliopisto vain yksin enää
sekä Suomen pankki paikoillaan on.
Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä
patsas seisoo Aleksander toisen,
seisoo sumun kesken keisar'vainaa
kansan lempimänä, kaipaamana.
Katso, oikeuden jalopeuran
silmä kirkas sumun halki säihkyy,
vielä leyhyy rauhan palmulehvä,
lyyra helkkää sekä sirppi suihkii —
kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.
Kansa astuu katuvieriänsä,
Astuu toivoen ja toivein kuiskii.
Silloin torin halki käynti kaikuu,
askel marssivaisen asejoukon,
tyyni, säännöllinen, raudanraskas.
Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
hetken häilähtää ja sumuun häipyy;
sitten kaikki taas on ennallansa.
Kansa äänetönnä tuijottaapi,
Peittyy patsas Aleksander toisen.
1899