Aina kun häntä mä aattelen,
niin aattelen suurta vuorta,
min huippu on lunta ja jäätä vaan,
mut juuri nurmea nuorta.
Ja vuori hän onkin, hän sankari on
ja niitä on Norjassa monta —
mut yhtään ei niin ylpeää,
niin vankkaa, vaappumatonta.
Hän seisoo niinkuin Dovrefjeld
ja katsoo kääpiö-aikaa,
ja kansa kertoo kammoksuin,
että vuoressa siinä on taikaa.
Se vuori heimoa hiisien on,
on jättien juurta ja helmaa,
se kutsuu Alppeja kummikseen
ja serkukseen Sulitelmaa.
Tuo aina ei vanha Dovrefjeld
ole ollut jäätä ja lunta.
Sen sydän on tulta tuprunnut
ja uskonut suurta unta.
Se tahtonut nousta on taivaaseen,
mut pilvihin tuskin pääsi,
kun Luoja jo rohkean rankaisi
ja lämpimän lumeksi sääsi.
Nyt lumessa seisoo Dovren ukko,
on seisonut vuosia monta,
niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
niin yöllistä, ilotonta.
Elä astu veikaten vuoren luo,
kun aika on ankara tällä,
se puhuu vaan lumivyöryillä
ja ukkosen jylinällä.
Mul välistä, laaksossa lauletaan,
kun ehtoo hämärtäypi,
niin tuolla vanhassa vuoressa
ylen kummat kuiskehet käypi.
ja on kuin joutsenet joikuisi,
suvituulet tuutisi viljaa
ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld -
taas sitten kaikki on hiljaa.
Ja kansa laulavi lauluaan
ja laulu on laakson kukka.
Mut lumessa seisoo Dovrefjeld
ja lumessa Dovren on tukka.